keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Vuosi ilman seksiä

ASIAA VALINNOISTA JA ITSEKUNNIOITUKSESTA




Kirjoitin tietokirjan intohimosta, ja minua haastateltiin seksuaalisesti vapautuneena naisena.  Sellaisena pidän itseäni edelleen, estoista vapaana.

Silti en ole rakastellut miehen kanssa vuoteen. Olen saanut useita kymmeniä tarjouksia, ainakin, mutta sellaista hetkeä ei ole tullut, että palikat olisivat toisen kanssa tuntuneet loksahtavan hetkessä juuri niin oikein, että olisin koskenut häntä kuin nainen miestä tai että olisin halunnut edes tavata.

Herravarjele, en ole edes suudellut miestä vuoteen. Ehkä huuleni ovat unohtaneet, miten polkupyörällä ajetaan. Ehkä en enää muista, mitä on päästää irti ja antaa mennä vain.

Ei, kyllä minä muistan. Mutta täytyy olla myös luottamusta. En ole pätkän vertaa kiinnostunut olemaan kenellekään sulka hänen seinälleen tai kolo, johon ammentaa hetkeksi kipunsa ennen karkumatkaa seuraavaan osoitteeseen. Karmeaa on myös, jos kommunikoinnissa on isoja aukkoja eikä asioista pystytä puhumaan kuin kaksi aikuista.

Siksi olen valmis odottamaan. Päivän tai kaksi vuotta, mutta minä odotan, koska en tarvitse seksiä seksin vuoksi, merkityksetöntä panemista ilman henkistä kohtaamista tai toisen raskasta purkamatonta reppua painamaan rakastelun aikana minun selkäni aivan säröille. En halua ketään änkyttämään taas rinnalleni, että olen liian kova pala tai itsetunto ei riitä, koska seksuaalisuuteni on niin voimallista tai jotain muuta. Jos joku tulee, hän on hyvä lisä minun yhtälööni vaikka hetkeksi ja minä hänen yhtälöönsä. Ei niin, että toisen pitäisi tekeytyä pienemmäksi kuin on, vaan niin, että potkisimme toisiamme myös epämukavuusalueelle, joissa seuraava ihana kasvupyrähdys tapahtuu.

Seksin aikana mies näyttää, mitä hän oikeasti on. Joku on tekninen suorittaja, joku pelkää läheisyyttä, joku ei osaa nähdä ja kohdata naista. On myös suuria rakastajia, jotka näyttävät kasvupotentiaalinsa hyvin selkeästi sillä, miten he heittäytyvät ja ottavat naisen. Luojan kiitos olen sellaisiakin saanut tuntea. Kyse ei ole tekniikasta tai taidoista, vaan siitä, mitä miehen sydämessä on.

Elämä on arvokasta, ja rakkaus on elämän ylin voima. Seksi ilman rakkautta olisi minulle henkilökohtaisesti ajan tuhlaamista. Kun puhun tässä yhteydessä rakkaudesta, en tarkoita tarrautumista, omistamista tai hallitsemista. Rakkaus on parhaimmillaan pyyteetöntä. Silti se voi pitää sisällään reilut pelisäännöt, ja joskus samat pelisäännöt sopivat molemmille mainiosti.

Minä odotan. Rakastelen itseni kanssa, elän elämääni, peloille koskaan antautumatta, kohdaten julkein silmin kaiken mitä silmilläkin voi rakastella.


sunnuntai 21. toukokuuta 2017

"Paha mun psyykeelle"

ASIAA ANTEEKSIANNOSTA




Tunnen polttavaa tarvetta kirjoittaa eilisestä episodista.

Palasin koirani kanssa junalla Helsingistä. Junalla matkustaminen yhdessä on meille vielä tosi uutta, ja onneksi antaisin kokemuksen perusteella koiralleni kymmenen pistettä. Alkumatkasta kiinnitin huomiota kahteen mieheen, jotka istuivat edessäni. Toinen kurkki penkkien välistä ja halusi kysyä koirastani, oikein ystävällisesti. Hän näytti myös jonkin koiran kuvaa kännykästä. Ensin ajattelin, että he ovat kehitysvammaisia, koska en saanut aina heidän puheestaan selvää. Sitten tajusin, että he puhuvat huonoa suomea, ovat virolaisia ja sitä paitsi heidän matkaansa ryyditti iso pullo Johnnie Walker Red Label -viskiä.

Pian tilanne eskaloitui. Minulle puhunut mies alkoi mylviä, huutaa, läpsiä välillä konduktööriä, ravata  edestakaisin pitkin käytävää ja lyödä nyrkillä kaveriaan. Konduktööri oli aivan munaton mies. Lemmikkieläinvaunussa meitä oli muutamalla penkkirivillä täydessä junassa useampi nainen, joilla kaikilla koira, kissa tai molemmat. Sitä mukaa, kun pullo tyhjeni, tilanne vaikeutui. Konduktööri vetäytyi jonnekin sinne, minne eläinten kanssa ei voi edes mennä perään. Tapahtui klassinen tiellä kaahaus silloin, kun kaahaaja ajaa nopeusrajoitusten mukaan peltipoliisin kohdalla, mutta kaahaa muuten.

Koirani läähätti. Viereinen nainen istui myös koira sylissään ja hoki välillä: Om, om, om...

Kun myöhässä oleva juna lopulta lipui Tampereen asemalle, minulle aiemmin jutellut virolainen mies alkoi anoa anteeksiantoani. Hän kurkki penkkien välistä ja tapitti minua intensiivisesti silmiin:

"Anna anteeksi. Anna anteeksi, jos minä sinulle paha. On paha minun psyykelle, jos sinä et sano mitään."

Hän painoi päänsä polviinsa, itki ja vaikeroi ja sanoi kaverilleen, että hän ei kestä, jos minulle jäikin paha mieli.

Hän jatkoi ahdistuneena anteeksipyytämistä, johon minä lopulta täysin kypsänä, että juu juu. Näinhän minä tietenkin hänen lävitseen ja ohi kaiken surullisen juoppouden, mutta en vain jaksanut minkäänlaista asioimista hänen kanssaan ja yritin olla polttamatta päreitäni. Lähellä istuvat tuijottivat minua arvatenkin ihmetellen, mistä koko anelu suuntaani johtui, kun kaikkihan me olimme saaneet tilanteesta kärsiä.

Pääsin junasta ulos. Annoin toiselle konduktöörille laiturilla palautetta, ja hän otti sen rakentavasti vastaan.

Illan kuluessa tajusin, miten vahvasti episodi oli vaikuttanut minuun. En minä jaksa alkoholisteja, en pätkän vertaa, mutta minä ajattelin juoppuhullua isoisääni, joka aikoinaan hakkasi vaimoaan ja jota silti joku joskus rakasti. Minä ajattelin hänen raskasta lapsuuttaan ja sitä, miten kaikissa meissä elää hyvä ihminen jossain miljoonankin karstakerroksen takana, vaikka karstat jäisivät kuorimatta.

Minä ajattelin niitä kertoja, kun minua on vaivannut mielestäni puhumatta jäänyt asia, kun olen kantanut valtavaa syyllisyyttä, ahdistusta ja ikävää niin, että toinen ei koskaan suostunut asioita puhumaan.

Juu juu. Kaikki taitaa olla anteeksi annettu, ja jos ei ole, työstän asiaa varmasti joka päivä. Selvittämättöminä painavat asiat ovat paha ihan jokaisen psyykeelle, mutta armo ei ole paha.


keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Viimeisessä puvussa ei ole taskuja

ASIAA TURHUUDESTA



Olen lenkkeillyt enemmän metsässä nyt, kun lumet ovat sulaneet. Olen ihastellut puita, halannut mäntyä, juossut sammaleisia kallioita pitkin koiran kanssa kilpaa. Olen kelannut sitä, millä on väliä ja millä ei.

Olen tullut siihen tulokseen, että luotan aina vain siihen voimaan, joka pitää linnut lennossa. Minulle se voima on Jumala, mutta ei se ole evankelisluterilaisen kirkon eikä minkään kirkon tai uskonnon Jumala. Se vain on, syvä viisaus ja voima tässä maailmankaikkeudessa, johon luotan aukottomasti. Siis aukottomasti.

Tänään ajattelin taas metsässä, että mikään ei kuulu minulle viime kädessä. Lapseni ei kuulu minulle, eikä koirani tai mikään muukaan. Riittävässä nöyryyden tilassa päästäessämme irti kaikesta voi valo käydä sisään. Eräs opettaja kertoi kauan sitten, että tuossa tilassa ihmeet pääsevät tapahtumaan.

Minut kasvatettiin kapitalistiksi. Kokoomus oli pitkään mielestäni ainoa oikea puolue. Nyt olen alkanut epäillä, että kapitalismi ei olekaan kovin toimiva järjestelmä suurelle osalle ihmisistä. Meidät on ohjelmoitu juoksemaan materian tai maineen perässä. Moni kilpailee naapurin tai jonkun näkymättömän kanssa tajuamatta, että oravanpyörä tai kilpaileminen ei tule koskaan tekemään syvästi ja kestävästi onnelliseksi. Osta, osta, näytä toisille, päde, kilpaile, hanki enemmän. Aina vain enemmän. Olen suunnattoman väsynyt sellaisen seuraamiseen. Olen myös alkanut miettiä ostoksiani. Mitä ostan ja minkä takia? Onko uudesta vaatteesta iloa, jos en seuraavana päivänä edes muista, mitä ostin?

Olen päästänyt irti myös toivosta sellaisen rakkauden suhteen, jonka perään ikävöin kauan. Olen luopunut ja luovuttanut. En enää onneksi tuskaisena vaan rauhallisin mielin. Minä luotan, että sattumaa ei ole, ja saan kaiken, mikä minulle kuuluu, ja menetän kaiken, mikä ei minulle kuulu.

Hard to get.
Hard to keep.

Olen alkanut arvostaa enemmän kaikkea, mitä minulla on. Siitä kaikesta olen tarvittaessa valmis myös luopumaan, jos se lintuja lennossa pitävä voima antaa minulle toisenlaiset ilmavirrat.

Minulla ei ole selkeitä tavoitteita kuin muutama, ja nekin toteutuvat vain, jos niiden kuuluu tapahtua. Voin tehdä taas vain parhaani. Ensi vuonna aion asua Helsingissä ja tehdä töitä akselilla Tampere–Helsinki. Uuteen kotiini haluan korkean peilin ja tankotanssitangon. Seinän lähelle parkkeeraan kunnon platform-korkokengät treeniä varten. Syksyllä aion aloittaa sivutoimisen opiskelun Tampereen ammattikorkeakoulussa Screenwriting MA -ohjelmassa. Tuli sellaista tietoa, että olen päässyt sisään. Haluan aina vain kirjoittaa osana työtäni ja kehittyä kirjoittajana. Lisäksi haluan kirjoittaa neljännen kirjani, joka voisi ilmestyä aikaisintaan 2019.

Ei se omistaminen, muille näyttäminen tai naapurin kanssa kilpaileminen, vaan sydämellä tekeminen. Mahdollisuuksien rajoissa, vastuuta ottaen ja hyvällä fokuksella.

Koska hetken päästä elämä voi olla ohi. Eikä siinä viimeisessä puvussa ole taskuja.

Läheiselleni olen sanonut, että en tarvitse sitten enää edes arkkua. Tukeva pahvilaatikko riittää, etteivät tuhkani sirotu pitkin katuja ennen niidenkin nousua tuulen mukana sinne, missä ne linnut.

Robert Miles lähti juuri sinne. Kiitos hänelle tämän biisin tekemisestä. Aion tanssia sen tahdissa niin kauan kuin jalat.



perjantai 5. toukokuuta 2017

Asiakkaani naisvihaaja

ASIAA ISKOSTUNEISTA TULKINNOISTA



Pääsiäissunnuntaina puhelimeni soi. En tunnistanut numeroa, mutta vastasin. Vahvaääninen mies esitteli itsensä ja sanoi, että koska olen yrittäjä, hän jätti minun vastuulleni sen, vastaisinko puhelimeen pääsiäisenä. Olin hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että vastuu oli minun. Sitten hän kertoi, että häntä on suunnattomasti ärsyttänyt julkinen kuvani. Hän kertoi myös kärsivänsä naisvihasta ja haluavansa varata minulle ajan.

Minun piti nopeasti punnita, onko kenties kyseessä nahkahanskat käsissään kulkeva naisten kuristaja vai mielenkiintoisella luonteella varustettu apua kaipaava mies.

Toinenkin mies otti yhteyttä. Häntä oli todella ärsyttänyt lehdessä ollut haastatteluni, jonka perusteella hän oli miettinyt minusta, että "mikä saatanan ämmä toikin on".

Molemmista miehistä tuli asiakkaitani. Todella mainioita tyyppejä, ajattelen nyt. Toinen heistä sanoi miettineensä, että koska olen antanut seksuaalisuutta käsitteleviä lausuntoja, olen joko
a) myynyt itseni halvalla saadakseni lisää töitä
tai
b) älykäs.

Nyt hän on kuulemma päätynyt siihen, että olen älykäs, ja minä hymyilen tätä kirjoittaessani.

Minulla oli kauan sitten naispuolinen ystävä, joka uskoi, että kaikki miehet ovat pettäjiä. Häntä oli petetty useamman kerran. Sanoin hänelle lopulta kyllästyneenä, että jos tuo teesi pitäisi paikkansa, myös pojistamme kasvaisi automaattisesti pettäjiä eikä muita vaihtoehtoja olisi.

Kevään kuluessa olen tullut siihen tulokseen, että myös moni sosiaalisessa mediassa hämmennystä rakentava ihminen kärsii mies- tai naisvihasta. Monella ihmisellä on ollut kipeitä kohtia suhteessaan äitiin, isään, exiin tai nykyiseen kumppaniin. Koska asia on käsittelemättä ja kohtaamatta, viha leimahtaa, kun heille otollinen tilanne tulee eteen. Silloin on helppo hyökätä, leimata, yleistää ja sitä kautta yrittää vähätellä ja alistaa.

Oman isäsuhteeni oli sellainen, että minun on vaikea luottaa miehiin pohjamutia myöten. Tiedostan asian hyvin. Silti olen opetellut pitämään miehistä erittäin paljon. Kaikki miehet eivät ole samanlaisia, eivätkä kaikki naiset ole samanlaisia.

Jos vihaat jotakuta naista tai miestä, lopeta. Puhelinnumeroni löytyy verkkosivuiltani.

Juttu on kirjoitettu soittaneen miehen siunauksella.



lauantai 29. huhtikuuta 2017

Naisen rinnoista

ASIAA KEHON ARVOSTAMISESTA




En ole koskaan täysin ymmärtänyt hössytystä naisten rinnoista, mutta se johtuu varmasti siitä, että ne eivät herätä minussa ainakaan seksuaalisesti erityisen kuumia tunteita. Pienirintaisena olen sopeutunut hyvin elämään omieni koon kanssa, mutta jostain syystä olen tällä viikolla muistanut muutaman rintoihini liittyvän episodin.

Kauan sitten ranskalainen muotisuunnittelija lennätti Kaliforniaan Newport Beach -nimiseen kaupunkiin noin seitsemän ranskalaista mallia. Samana iltana luksushotellissa pidettiin tämän suunnittelijan muotinäytös, ja paikalle oli kutsuttu kaupungin kermaa. Jostain syystä kyseinen suunnittelija valitsi paikallisista tytöistä juuri minut ja erään toisen tytön mukaan näytökseen esittelemään vaatteitaan. Näytöksessä tahti oli nopea ja vaatteet piti vaihtaa lennossa muiden avustamana. Yksi asuistani oli hame ja siihen kuuluva erittäin läpinäkyvä paita. Juuri minun kuului "myydä" tuo paita yleisölle. Suomalaisella sisulla sanoin muutaman kirosanan mielessäni ja ajattelin, että nyt mennään ihan pokalla. Otin lavalla kiintopisteeksi yleisöstä komean miehen, johon keskittymällä pokkani piti ja pystyin kävelemään kompastelematta, hikoilematta ja näyttämättä siltä, että olin kauhuissani.

Näytöksen jälkeen vedin päälle omat vaatteeni ja menin kyseisen hotellin vessaan. Vessakoppeja oli useampi, ja kun istuin niistä yhdessä, kaksi seurapiirirouvaa alkoi keskustella minusta samalla, kun he pesivät käsiään. He paheksuivat sitä, että rintani olivat näkyneet kankaan läpi. He olivat ärtyneitä myös siitä, miten olin heidän mainitsemaansa herraa katsonut.

Nautin, kun astuin vessakopista. He loivat minuun ja toisiinsa silmäykset ja pakenivat paikalta.

Toinen muisto. Olin noin 35-vuotias, kun tapailin helsinkiläistä juppia. Big mistake! Kerran istuin alasti keittiöni pöydällä hänen edessään. Mielestäni hetki oli lämmin aina siihen asti, kun hän maiskutti suutaan, katsoi rintojani ja sanoi kuivakasti: "Oletko koskaan harkinnut kauneusleikkauksia?" Tuo mies kohteli minua huonosti, ja kerran otin hänet takaisin hänen itkiessään. Toista kertaa en virhettäni toistanut.

Kolmas muisto. Kun poikani syntyi, maito nousi rintoihini paisuttaen ne valtaviksi. Iho repesi monesta kohdasta, ja edelleen rinnoissani on vaaleat urat muistoina siitä, kun minusta tuli äiti.

Tämän kaiken jälkeen olen oppinut, että rintani ovat minun ja lain puitteissa minä päätän, mitä niistä näkyy, miten ne kannan ja millaiset ne saavat olla.




sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Tyttö hennon ja pitkän langan päässä

ASIAA VAPAUTUMISESTA

Noin 1971.

Muutama viikko sitten Marika Rosenborg haastatteli minua Tunne&Mieli -lehteen. En tiennyt, mistä Marika haluaa puhua, enkä edes tarkemmin kysynyt. Haastattelupyyntöjä on tullut tänä vuonna runsaasti. Tavatessamme kävi nopeasti ilmi, että kyseessä on selviytymistarina. Jouduin lennnossa puntaroimaan, minkä verran olen lapsuudestani tässä vaiheessa valmis puhumaan.

Kun sain valmiin jutun pääsiäisenä tsekattavaksi, vilkaisin pari virkettä, ahdistuin ja laitoin läppärin kiinni. Sulattelin näkemääni reilun vuorokauden, luin jutun huolella ja kuittasin Marikalle ok:n. Ilmoitan, kun lehti on ilmestynyt.

Olen jo kauan tiennyt, että haluan kertoa muutaman vuoden päästä kirjana ihmisille, mistä olen tulossa ja miksi mahdollisesti selviydyin. Olen viime aikoina halunnut myös kertoa sairaalloisille ja pahansuoville somehuutelijoille, miksi tyhjästä huutaminen ei minua pahemmin hetkauta – elämä on jo varhain minua oikeasti (!) koetellut, joten on tullut arvokasta suhteellisuudentajua.

Olen hyvä kohtaamaan asioita, jotka nousevat käsittelylistani kärkipäähän. Jos jokin asia ei jätä minua rauhaan, tiedän, että se kutsuu minua kasvuni seuraavalle portaalle. Lapsuuteeni liittyy asioita, joista yhteiskunnassamme ani harvoin puhutaan. Minulla on siis annettavaa.

Kohtaaminen Marika Rosenborgin kanssa oli ravisteleva ja niin avaava, että prosessini yllättäen nopeutui. Olen täysin varma siitä, että taakkoja ei tarvitse kantaa loputtomiin, jos on halua niistä vapautua.

Tällä viikolla matkustin sisäisen pakon sanelemana lapsuuteni kulmille. Lähiö näytti samanlaiselta kuin 1970-luvulla. Pintamaalien sävy ei ollut vaihtunut lainkaan. Samat rivitalot, ihan samat kerrostalot. Kun pääsin erään kerrostalon parkkipaikalle, kyyneleet tursusivat. Tuossa minä keltaisella pyörälläni poljin ja kaaduin polveni verille. Ääniä kuin kaikuja. Kiersin talon. Niin köyhän ja surullisen näköinen talo pinttyneine ja hilseilevine pintoineen. Avasin oven erääseen rappukäytävään, muistin paikat, sävyt, tuoksut, äänet. Itseni viisivuotiaana kuin hennon mutta mielettömän pitkän langan päässä istumassa juuri tuossa, ja niin paljon pitää tuota lankaa keriä, että tajuaa, miten se tyttö todellakin olin minä. Tuo kaikki ei tapahtunut vain sille tytölle kauan sitten.

Se kaikki tapahtui minulle.

Itkin hetken aivan hillittömästi.

Soitin erään oven ovikelloa. Olin jo kotoa lähtiessäni tiennyt, että ovi avattaisiin ja pääsisin sisään. En osaa sanoa, miksi tiesin. Oven avasi nainen, jolle kerroin, että olen Minna ja asuin tuossa asunnossa kauan sitten.

Anteeksi, ei ole tarkoitus häiritä. Mua itkettää, koska tähän asuntoon liittyy paljon muistoja. Olisiko mitenkään mahdollista päästä kiertämään huoneet läpi?

Mitäköhän oli miettinyt hän, joka oli muuttomme jälkeen löytänyt keittiön uumeniin piilottamani nahkaremmin?

Tuosta parvekkeen raosta minä vaihdoin kiiltokuvia naapurintytön kanssa.

Kiitin lämpimästi poistuessani.

En jaksa nyt yhtään enempää tästä asiasta kirjoittaa, ei jaksa enää tällä viikolla tämän enempää itkeä. Kotiin lähdin väsyneenä, mutta jokin taloon liittyvä ahdistus oli poissa. Olin sitä kantanut pitkään.

Koska selvisin elämäni ensimmäiset kaksikymmentä vuotta, sai stressi aikaan sen, että olen lihaltani sitkeä kuin stressaantuneena teurastamoon pakotettu eläin. Kannibaaleille tiedoksi: minua ei kannata ihan ensimmäisenä syödä.




sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Joskus tulen onnesta kuin sekopäiseksi

ASIAA SIITÄ, KUN SEURAA LUONTOAAN PELKÄÄMÄTTÄ

Kuva Marika Kiviharju

Täysillä eläminen ei minulle tarkoita sekoilua tai hetkeen tarttumista ilman minkäänlaista puntarointia. Täysillä eläminen on pelotonta elämistä sydän auki ja siksi ilon kautta siten, että tekee juuri sen, minkä oikeaksi kokee. Sehän ei ole keneltäkään pois.

Eräs mies sanoi, että olen niin itsekeskeinen. Puntaroin asiaa. Tämä on minun blogini, minun elämäni ja oppini, ja tällä mennään. Haluan olla tekemäni työni käyntikortti. Tänään kirjoitan tanssimisesta. Toivon, että sinä kirjoitat siitä, mikä tekee sinut onnelliseksi. Vaikka päiväkirjaan tai mielesi turhalla täytetyille tai tyhjän hennoille riveille.

En osaa sanoa täysin, mitä tapahtuu, kun tanssin lempibaarini parketilla. En pysty antautumaan liikkeelle, jos biisi ei iske. Vaatteet eivät saa kiristää tai tuntua epämukavilta, vaan niissä on tärkeää olemisen tila ja vapaus, oli päälläni sitten farkut tai superlyhyt ihonmyötäinen mekko. Aina en ole varma, pääsenkö vaatteissani portsareiden ohi, mutta luotan hyvään suhdetoimintaan.

En ole ihan varma siitäkään, miksi ihmiset aika usein tuijottavat, kun tanssin. Ehkä näytän heistä kahjolta, ja he haluavat arvostella. En jaksa enää välittää. Joku on kertonut kyllä tykkäävänsä, ja baarista kerrottiin, että silloin myyvät kaljaa paremmin.

Tanssin mieluiten yksin, koska silloin minun ei tarvitse huomioida toista tai antautua minkäänlaiseen kiehnäykseen. Jos haluan kiehnätä, asia on toinen. Useimmiten haluan vain tanssia. Silmät kiinni.

Kun suljen silmäni, näen musiikin. Sitä on vaikea selittää. Näen abstrakteja liikkuvia kuvioita. Näen soundin massana, joka pyörteilee. Sen soundin pyörrettä on hieno lähteä seuraamaan, ja sitä voi käsillä koskea. Ei niin, että nyt minun on tärkeää näyttää hyvältä ja tanssia tietyllä tavalla, vaan niin, että annan musiikin viedä. Tässä oivallankin, että en minä tanssi yksin. Minä tanssin musiikin kanssa.

Joskus tulen onnesta kuin sekopäiseksi, hallintaa täysin kadottamatta. Olen viime aikoina löytänyt selkärankani liikettä paremmin kuin koskaan, kiitos tankotanssitreenien.

Joskus pääsen parketilla tilaan, jossa tanssiessani kelaan silmät kiinni elämääni. Silloin on myös helppo päästää irti kaikesta ja antaa anteeksi ihan kaikki ja kaikille.

Suomi-popin aikana pidin viime yönä breikin ja odotin seuraavaa biisiä, joka minua kutsuu. Katselin blondia naista, joka tanssi lopulta Happy-biisiä hienosti rytmissä. Biisin jälkeen hän käveli ohitseni ja hiveli edestakaisin pakaraani. Silloin aina terävöidyn, koska en todellakaan halua, että kukaan nainen yrittää minua iskeä. Mutta tämä nainen sanoi: "Tiedätkö, minne tää perse kuuluu? Se kuuluu tonne tanssilattialle. Ala jo mennä."

Minä menin.