tiistai 12. syyskuuta 2017

Myötätunnon silmin

ASIAA ADDIKTIOISTA




Nukuin poikkeuksellisen huonosti ja heräsin ahdistukseen unesta, jossa yritin päästä veneellä eteenpäin suomaastossa.

Olen ahminut Gabor Matén kirjaa In the Realm of Hungry Ghosts. Maté on arvostettu addiktioasiantuntija, joka haastaa vallitsevia käsityksiä marssittamalla myötätunnon kovan linjan hoitomuotojen edelle, jos noista kahdesta suuntauksesta pitää valita toinen. Harvoin, aivan liian harvoin, eteeni tulee niin ajatukseni vangitseva kirja kuin In the Realm of Hungry Ghosts.

Kun asuin parikymppisenä Yhdysvalloissa muutaman vuoden, läheisriippuvuus nousi muoti-ilmiönä kaikkien huulille. Minullakin oli omat oppaani, joita tavasin. Muutamaa vuotta myöhemmin raitistuin. Vaikka AA:ssä ei ole koskaan ollut tapana huudella siellä käymistä, en ole vuosiin peitellyt sitä, että raitistuin La Jollan merenrantakaupungissa ja sain ensimmäisen henkilökohtaisen kosketukseni AA-ryhmään nousemalla puisen kirkon rappuja ja sanomalla kirkon salissa hieman myöhemmin "Hi, I am Minna and I am an alcoholic". Siitä se lähti. Vaikka en ole AA:ssa käynyt enää vuosiin vaan olen hoitanut itseäni ja elämääni monin muin tavoin, en koskaan ole unohtanut, miten paljon tukea sain vierailta ihmisiltä tuohon aikaan. Meitä kaikkia yhdisti yksi halu: halu toipua.

Toipuminen ei ole minulle vieläkään sellainen juttu, jossa minusta tulisi jotenkin valmis, ennen kuin kuolen. Olen silti sitoutunut pitämään itsestäni mahdollisimman hyvää huolta loppuun asti, ja juuri siitä syystä tulen todennäköisesti myös eheytymään koko ajan enemmän ja paremmin niin kauan kuin minussa henki pihisee. Siten minulla on myös asiakkailleni enemmän annettavaa, kun osa asiakkaistani miettii välillä omia riippuvuuksiaan. Painotan työssäni, että en voi muuttaa ketään. Ihminen itse muuttaa itseään ja elämäänsä ottamalla vastuuta ja tekemällä töitä asioidensa ja hyvinvointinsa eteen. Jos asiakkaani ei tee töitä asiansa eteen, syy ei ole minun. Voin vain tehdä parhaani ja olla tukena, mutta ketään en pelasta. Kuten Maté painottaa, ihminen pelastaa viime kädessä itsensä. Yritettyäni itsemurhaa 18-vuotiaana totesin, että koska en päässyt hengestäni toiveestani huolimatta, voisin yrittää pelastaa itseni. Tuo päätös oli pitkään huojuva, mutta nyt vankassa aikuisiässä olen jo oppinut seisomaan itseni rinnalla taistellen hyvinvointini puolesta juurikaan horjumatta.

Matén mukaan olemme kaikki jossain kohdassa addiktiojanaa. Joku jää kiinni päihteisiin, toinen merkkilaukkuihin ja kolmas valtaan ja omaan paremmuuteensa töissä tai kotona.

Kävin eilen asiakkaani kanssa läpi ylemmyydentuntoisen ja alemmuudentuntoisen viestimisen eroja. Milloin korotamme itsemme toisen yäpuolelle? Milloin teemme itsestämme pienempiä kuin olemme? Syyttely ja häpäiseminen toimivat vuorovaikutuksessa aina huonommin kuin sen muistaminen, että olemme kaikki yhtä arvokkaita.

Kesällä puistoasukas nousi penkiltä ja käveli horjuvasti kättelemään minua tervehdittyään ensin koiraani. Minua häiritsivät hänen humalansa ja nuhjuinen olemuksensa. "Mara, terve." Olin piinallisen tietoinen omasta ylenkatseestani, mutta harjoittelen nyt tuosta ylenkatseesta luopumista, pitäen samalla helvetin hyvää huolta itsestäni. Minun ei tarvitse asua puistossa, vaikka joku asuisi.

Olen saanut tänä syksynä läheisessä ihmissuhteessani paljon palautetta siitä, miten paljon heristelen toiselle etusormeani. Välillä olemme suhtautuneet asiaan huumorilla. Nyt minä ymmärrän, että olen vain yrittänyt pärjätä ja pitää puoleni. Mutta läheisissä ihmissuhteissani minun tehtäväni ei ole olla päällepäsmäri tai käydä valtataistelua. Mieluummin harjoittelen itseni ja toisen kohtaamista aina vain rakkaudella, avoimuudella ja rehellisyydellä. Täydellistä ihmistä ei ole, mutta itsestään ja läheisistä ihmissuhteista kannattaa pitää hyvää huolta. Ja ensi kerralla kun näen kadulla horjuvan narkomaanin, yritän katsoa häntä myötätunnolla ja jatkaa sitten oman elämäni kaistaa, koska jokainen pelastaa itsensä.


keskiviikko 30. elokuuta 2017

Minä pingotan ja haluan, että sinäkin pingotat?

ASIAA KIREÄSTÄ PINNASTA




Minulla on varmasti omat syyni siihen, miksi pinnaani välillä kiristää. Poikkeuksetta yritän aina työstää itseni kanssa sitä, miten ja miksi reagoin.

Eräänä aamuna kävelin hoitamattoman ruohikon reunaa syrjäisellä kadulla koirani kanssa. Vieressä on hoitamattomia puskia, ja tuolla kaupungin alle metrin levyisellä ruohikolla ei kukaan kävele koskaan. Sen vieressä on leveä soratie ja soratien toisella laidalla on sorainen kävelytie. Autot eivät alueelle pääse. Koirani teki pienen kakan, ja kakka hävisi korkeiden heinien joukkoon saman tien. En korjannut sitä satoja vuosia häviävään kakkapussiin, joita usein myös kaduilla pyörii. Kakka maatuu heinien joukkoon parissa viikossa. Jos ihmiset kävelisivät tai lapset leikkisivät tuolla tienlaidalla edes joskus tai kakka näkyisi kävelijöille, olisin sen korjannut.

Noin kahdeksan metrin päässä kävellyt vanhempi naishenkilö alkoi huutaa minulle: "Aiotko jättää koirasi jätökset siihen maahan?" Vastasin hänelle, että paikassa ei kukaan kävele ja kakka maatuu nopeasti. Hän jatkoi matkaansa ja kääntyili katsomaan minua välillä vihaisesti, vaikka oli jo kauempana.

Tunnistin hänet ihmiseksi, joka eräässä ryhmässä useita vuosia sitten kertoi kamppailustaan elämänilon ja masennuksen välimaastossa.

Noinko hänen kävi?

Pari päivää myöhemmin kävelin metsässä ystäväni kanssa. Pieni koirani juoksi vapaana oravia etsien. Koirani on siitä mainio, että se pysyttelee lähellä ja palaa, kun sitä kutsutaan. Meitä vastaan käveli kaksi naista, joilla oli molemmilla kolme pientä rotukoiraa hihnassa. Arvioin tilanteen nopeasti. Koirani oli jo pysähtynyt muutaman metrin päähän minusta ja odotti reaktiotani. Jatkoin kävelyä koiraani kohti. Toinen naisista kiristi otettaan koiristaan, supisi naama rutussa ystävälleen ja alkoi lanteitaan heiluttaen matkia rentoa kävelyäni koiraani kohti, selvästi tympääntyneenä. Koirani seisoi edelleen kiltisti paikallaan, ja napsautin hihnan kiinni sen valjaisiin.

Kireä nainen otti koiransa ja lähti metsään kiertämään meidät kymmenen metrin päästä. Yksikään koirista ei haukahtanut tai ärissyt. Koirilla ei näyttänyt olevan mitään hätää. Kireän naisen ystävä veti omat koiransa tiukkaan otteeseen ja kiersi meidät muutaman metrin päästä.

Me lönkottelimme eteenpäin, ja heidät ohitettuani päästin koirani taas vapaaksi kuulostelemaan seuraavia oravia.

Jäin miettimään, mistä näitä kireitä ihmisiä tulee. Minä ja minun koirani tai mikä tahansa asia on heille vain triggeri, joka saa heidät leimahtamaan. Kauan sitten seurustelin miehen kanssa, joka oli niin täynnä miinoja, että en koskaan tiennyt, mihin miinakentässä osuisin ollessani hänen kanssaan tekemisissä. Hän räjähti usein, ja minä olin silmät pyöreinä.

Nyt en ole enää niin silmät pyöreinä, koska minun ei tarvitse koko ajan pelätä toisten miinoja. Heidän miinansa kertovat vain siitä, mitä heille kuuluu.

Miten voin olla itse muuttumatta kestokireäksi? Näin olen antanut ohjeita itselleni:

  • Älä heittäydy uhriksi tai marttyyriksi. Olen viime kädessä itse vastuussa hyvinvoinnistani.
  • Muista, että rajat ovat ihmissuhteissa rakkautta, kunhan rajat eivät perustu vihaan.
  • Tunne itsesi ja elä niin, että voisit voida mahdollisimman hyvin.
  • Erota todelliset ongelmat turhanpäiväisistä rätkätyksistä.
  • Jos on vaikea vaihe, pidä itsestäsi extrahyvää huolta. Älä jää asioidesi kanssa yksin.
  • Uskalla innostua ja syttyä. Ruoki liekkiä sisälläsi, jotta se kasvaa.
  • Jos on surua, sure sydämestäsi, mutta älä jumitu suruun. Elä surusta huolimatta.
  • Pidä fysiikastasi huolta. Syö terveellisesti. Vältä riippuvuuksia.
  • Älä odota tietynlaista haave-elämää. Ole hereillä ja luota siihen, että jos pyydät nöyrästi Elämältä apua, sinua ohjataan siihen hyvään elämään, joka on sinulle oikea ja paras mahdollinen, vaikka se ei olisi vanhojen haaveidesi ja egosi toiveiden mukainen.
  • Katso käsissäsi olevia pelimerkkejä ja tee niillä AINA se paras mahdollinen. Rakenna niiden avulla elämästäsi paras mahdollinen. Yritä oppia aina kaikesta hankalastakin.
  • Jos pidät seksistä, rakastele itsesi tai toisen kanssa. Hyvä seksi on aliarvostettua.

Miten minun käy? Muutunko kireäksi ämmäksi? Siinä yhtälössä minulla on paljon sanavaltaa.


maanantai 21. elokuuta 2017

Sisältäni portin löysin

ASIAA PARISUHTEISTUMISESTA



Kauan sitten silloinen poikaystäväni sanoi innostuneesti kuulleensa hyvän vertauskuvan. Hänelle oli sanottu, että suhde on silloin oikea, kun kaikkea ei tarvitse vääntää rautalangasta. Minä katsoin häntä ja ajattelin ääneti, että juuri tuossa silloisessa suhteessani kaikki piti vääntää rautalangasta.

Nykyisessä suhteessani meillä jäi väliin se vaihe, jossa olisimme käyneet treffeillä. Olisimme tutustuneet kohteliaan välimatkan päästä, käyneet leffassa ja syöneet popcornia.

Ensimmäiset treffimme kestivät ehkä kolme varttia. Muutaman tunnin päästä meillä oli seuraavat treffit, jotka kestivät muutaman tunnin. Niiltä minä kävelin onnellisena kotiin puoli kuuden maissa, kun tori heräsi mansikan tuoksuisena uuteen päivään.

Jos joku olisi kertonut minulle, että tällaisen miehen kanssa minulle tulee suhde, en olisi uskonut. Sitäkään en olisi uskonut, että juuri tällaisen miehen kanssa suhteilu on minulle helppoa. Olemme molemmat välillä hämmentyneitä siitä, miten luontevia asiat välillämme ovat.

Kun saan muilta miehiltä viestejä, olen ilmoittanut heille ystävällisesti ja systemaattisesti, että olen parisuhteessa. Jokin ihme tässä on tapahtunut, koska minusta on luonnollista olla yhtäkkiä parisuhdeihminen. Taisin vain päästää irti siitä ikisinkusta, joka olin. Ensimmäistä kertaa tunnen itseni suhteessa vapaaksi. Mitään ei tarvitse toiselta peitellä, ja hänen puolestaan saan elää niin kuin tykkään. Minua ei syyllistetä, minulle ei uhitella, minua ei manipuloida. Minä tarvitsen omaa tilaani ja hän omaansa. Meillä on yhteiset muutaman kohdan pelisäännöt, kirjallisina ja allekirjoituksilla varustettuna, sen verran mentaalivalmentaja minussa pääsi asiaan vaikuttamaan. Selkeät pelisäännöt tuovat selkeyttä arkeen.

Nukahdan mieheni viereen kuin pieni lapsi, kun hänen sormensa lomittuvat minun sormiini. Juuri hänen kanssaan nauran välillä niin, että ristin jalkani, jotta en pissaisi alleni. Olen itkenyt joitakin huoliani hänen sylissään. Olen itkenyt myös onnesta, kun hän silittää tukkaani ja halaa minua syvemmin. Hän osoittaa joka päivä monin sanoin ja varsinkin teoin, että hän rakastaa minua. Hänen kanssaan harjoittelen myös tietoisuuden uusia tasoja kiiman korkealla huipulla.

Hän haastaa minua ärsyttävästi. Hän on ilmoittanut, ettei tule missään vaiheessa levittämään punaista mattoa eteeni. Hän kyseenalaistaa käsityksiäni itsestäni ja laittaa minut vastaamaan kysymyksiinsä rehellisesti. Välillä olemme hiljaa, ja sitten taas puhumme paljon. Hän ei aio olla minulle helppo, koska tietää, että menetän kiinnostukseni nopeasti, jos miehessä ei ole haastetta. Samalla hän on luontaisesti niin särmikäs, että helpoksi hän ei tule muuttumaan. En ole tottunut siihen, että minun jääkaappipakastimessani on nuuskaa ja olutta tai että kannan tyhjiä oluttölkkejä kauppaan kierrätykseen, mutta kun laitoin suhteemme plussat ja miinukset paperille, saldo oli tämä: +24 ja –4.

En tiedä, miksi tällainen onni tuli osakseni. Jotain minä tein oikein. Ainakin sen, että aloin terävöittää katsettani ja miettiä, millaisen miehen kanssa minun voisi olla hyvä ja millainen mies tykkäisi juuri minun kaltaisestani naisesta ILMAN YRITYSTÄ MUUTTAA MINUA MUUKSI. Hän ei pienestä hätkähdä, ja se on minulle kovin rentouttavaa.

Tarkistamme määräaikaisen suhdesopimuksemme 31.8. Yritän hoitaa osuuteni niin, että myös ensi kuussa hänen hammasharjansa olisi kylpyhuoneessani. En pidä suhdettani itsestäänselvyytenä. En halua, että hän pitää minua itsestäänselvyytenä, enkä halua tehdä tehdä niin hänelle. Uskon siihen, että itselle tärkeisiin asioihin kannattaa investoida.

Luotan siihen, että tämä onni kestää niin kauan kuin sen on tarkoitus kestää. Jos se jonain päivänä loppuu, haluan katsoa ajassa taaksepäin ja todeta, että parhaani tein. Annan sydämestäni, ja katson edelleen eteenpäin päivä kerrallaan. Tänään viimeksi totesin hänelle, että mielestäni hän on hyvin koulutettavissa. Se on kivaa, kun tietää jo, mistä toinen älähtää.






sunnuntai 6. elokuuta 2017

Kiitos, Tinder

ASIAA SIITÄ, MITEN SINKKUNAINEN OPPI UUTTA



Alkaessani kirjoittaa tätä tekstiä puntaroin todella paljon, mitä haluan kertoa ja mitä en. Tunnen halua suojella parisuhdettani.

Kyllä, luit oikein. Kaltaiseni lopun elämän sinkkuutensa hyväksynyt nainen on löytänyt miehen, jonka kanssa parisuhdehommaa on turvallista harjoitella.

En halua fanfaareja. Minä vasta opettelen. Päivä ja kuukausi kerrallaan.

Mutta tämän miehen kanssa olen voinut puhua ihan kaikesta. Menettämisen pelostani, seksuaalisuudestani, menneisyydestäni ja raskausarvistani. Kuulemma olen ihan hyvä tällaisena kuin olen. Hän lähettää minulle romanttisia viestejä, panee kuin peto ja kommunikoi kuin paras psykologian tohtori. Ei ole asiaa, jota en voisi hänelle puhua.

Hän ei muuten ole yhtään "tyyppiäni". En valinnut häntä vanhojen tottumusteni tai egoni ohjeiden perusteella. Annoin itseni vain rauhassa kuulostella, miltä hänen seuransa tuntuu. Hyvältähän se tuntuu, joka päivä. Tunnen itseni syvästi hyväksytyksi.

Jos voisin antaa yhden neuvon parisuhdetta haluavalle, se olisi tämä: Unohda kaikki ajatukset siitä, millainen on sinulle se oikeanlainen kumppani. Kiinnitä vain huomiota siihen, miltä hänen lähellään tuntuu vaikkapa treffeillä. Älä ajattele järjellä – kuuntele tunnetta ja seuraa sitä. Uskalla kuunnella tunnetta. Mutta jos olet epätoivoinen tai yli-innokas kumppanin etsijä, odota. Et ole silloin vielä valmis.

Sanoin yhdelle ystävälleni eilen, että tämä mies on kuin designattu minua varten. Ei minun tyyppiäni, mutta niin oikea minulle juuri nyt, tänään ja tässä.

Huomisesta en tiedä. Paitsi sen verran tiedän, että elokuu mennään tämän tyypin kanssa lähekkäin, ja jos hyvältä tuntuu, syksy alkaa samoissa merkeissä. Helpolla en tule pääsemään, tällä epämukavuusalueellani. (Vaikka jotain mukavaakin tässä on.)

Eläköön sydämen kuunteleminen. Hurraa henkinen kasvu. Minä, viisikymmentävuotias nainen, opin uutta ja tunnen itseni hengeltäni kaksikymmentävuotiaaksi. Pää on silti kuin kokeneen aikuisen naisen ja sydän paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen. Jatkan opettelua ja itseni kehittämistä.

Iloista viikkoa kaikille – pitäkää sydämestänne hyvää huolta. Sille on käyttöä.



sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Kohtaaminen Barcelonan yössä: "Señor?"

ASIAA VÄLITTÄMISESTÄ




Kävelin ystäväni kanssa Barcelonassa pitkin katua, joka oli jo vetäytynyt yöpuulle. Ohitimme kadunkulman, jossa oli kaiteen takana korotettu taso, jossa näkyi ihmishahmo kyljellään makuupussissa. Erotin vain harmaan ja kiharan lyhyen tukan. Kuljimme hänen ohitseen, ja minä kuulin makuupussista tämän ihmisen nyyhkytyksiä, kun hän luuli olevansa yksin.

Ylitimme kadun ja jatkoimme matkaamme. Jossain ruokatorveni kohdalla alkoi tuntua vahva polte kuin kirvely. Tajusin, että on valinnan hetki. Voin kävellä eteenpäin ja ajatella, että tarvitsen itse jokaisen euroni ja en voi auttaa kaikkia kodittomia. Tai voin palata taaksepäin ja kohdata tämän makuupussissa yönsä viettävän ihmisen.

Pysähdyin. Sanoin, että minun pitää palata. Kävelin taaksepäin. Nousin raput ylös, katsoin harmaata päätä ja ajattelin, että en edes tiedä, onko kyseessä mies vai nainen ja en vielä puhu espanjaa juurikaan. Ehkä hän on vaarallinen. Mutta päätin vain lähestyä häntä sydän auki.
"Señor?" 
Ääneni sai laihan kodittoman miehen kääntymään ja nousemaan puolittain ylös. Näin, miten hän oli hyvin pelästynyt ja katsoi minua kuin uhkaa.

Katsoin häntä syvälle silmiin ja ojensin kahdenkymmenen euron seteliä. Nyökkäsin. Hän katsoi minua ja seteliä vuorotellen hämmästyneenä.

Hän otti setelini ja kiitteli vuolaasti. Minä nyökkäsin taas. Halusin hänen ymmärtävän, että kaikki me olemme samassa veneessä, tajusimme sitä tai emme. En tiedä, kumpi meistä oli liikuttuneempi, mutta ehkä hän ei sinä yönä enää nyyhkyttänyt niin paljon surusta.

Hän antoi minulle lahjan. Opin taas vahvemmin, että kannattaa pysyä hereillä ja kuunnella ihan joka tilanteessa, mitä oma sydän sanoo. Uskon täysin, että me kaikki olemme yhtä kuin näkymättömän seitin yhdistäminä. Voimme olla itsekkäitä ja omahyväisiä tai voimme yrittää yhteistä hyvää.


lauantai 22. heinäkuuta 2017

Yksinkertaisesti: Kiitos

PUOLEN VUOSISADAN TILINPÄÄTÖS



Tämä on viimeinen blogipäivitykseni ennen kuin täytän 50. Kuulostaa kovin juhlalliselta, mutta minulla on melko juhlallinen olokin. Tänään halasin nurkan takana olevan luomupuodin Sannan kanssa pitkään ja molemmilla vedet silmissä. Kiitin häntä avusta. Sanna muistaa aina mainita minusta jotain, mitä hän näkee mutta minä en aina: "Jos ei tolla perseellä seksiä saa, niin ei sitten millään."

Minä vien perseeni nyt auringonvaloon ja meriveteen.

Olen saanut elää lähes puoli vuosisataa. Olen hengissä, iloisempi ja vapautuneempi kuin koskaan ennen. Kiitos tämän heinäkuun, olen myös valmis lopettamaan minkään kokemukseni häpeämisen läheisissä ihmissuhteissani.

Ystäväni Jutta sanoi tänään, että me keski-ikäiset sinkut olemme monesti jo niin pettyneitä ja haavoittuneita ihmissuhteissamme, että siirrymme pelko perseessä (siinä, jonka minä vien nyt meriveteen) aina seuraavaan suhdeyritykseen. Varsinkin, jos haluamme jotain syvempää suhteeltamme, joudumme kasvotusten persetaakkamme ja toisenkin ihmisen sellaisen kanssa.

Minä haluan juuri sitä syvempää suhdetta. Pinta ei enää tyydytä. En halua sairastaa yhdessä, vaan haluan toipua ja erityisesti iloita elämästä yhdessä. Olen saanut esimakua siitä, millaista on tuntea olonsa turvalliseksi miehen lähellä, ja minä haluan lisää sitä samaa. Pidän silmäni auki ja sydämeni myös.

Treenaan edelleen kärsivällisyyttä. Arpeni (perseessä tai muualla) eivät enää määrittele minua tai olemistani suhteessa toiseen ihmiseen. Enää en tule väistämään, kun joku sanoo, että olen kaunis ja ihana ja hyvä. Minä aion seuraavat vuosikymmenet katsoa toista silmiin ja sanoa yksinkertaisesti: Kiitos.

Vanhat tavat eivät kuole helpolla, ja tarvitsemme toisia ihmisiä tueksemme, kaikki maailman Sannat ja Jutat. Mutta kun minä jotain päätän, muutosta ei voi estää. Se tulee ennemmin tai myöhemmin.

Kun olin lapsi, avasin kerran ulko-oven päästääkseni koiran ulos pissalle. Minä katsoin vasemmalle, jossa kaartui öinen tie. Ajattelin, että nyt minä päästän irti järjen viimeisistäkin rippeistä, annan itseni seota ja lähden vain sukkasilteni juoksemaan kylmää tietä pitkin. Houkutus oli suuri. Minä olin niin väsynyt. Sitten minä päätin vielä yrittää jaksaa. Koira tuli sisälle, minä suljin oven.

Ihmisen elämän kaari voi olla pienestä kiinni. Kuka sekoaa, kuka lähtee, kuka jää. Kenet me hylkäämme ja kenet me päästämme sisään.

Minä lähden nyt kohti nudistirantaa, ilman vertauskuvia.



keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Terveisiä toipumisen tieltä

ASIAA RAKKAUDELLA ETENEMISESTÄ



Minulla oli tänä kesänä merkillinen kokemus. Tapasin aivan ihanan miehen. En tiedä, tapaanko häntä enää, mutta kokemukseni haluan jakaa. Varsinkin sisäisen kokemukseni – sen, joka sydämestä lähtee.

Olen oppinut viime vuosina kiinnittämään huomiota siihen, miltä toisen ihmisen seura tuntuu. Vaikka näen ulkoisia asioita, kuuntelen tarkemmin sitä, miltä hänen energiansa tuntuu. Osaan pysähtyä ja kuulostella. Minusta kuulemma näkee, kun epäluuloisena skannaan toista ihmistä. Pahoittelen, jos se näkyy. Teen parhaani, ja tällainen minä nyt olen.

Jos minulla on kivaa jonkun lähellä, se on hyvä merkki. Joku voi ulkoisesti hymyillä ja olla mukava, ja silti minusta saattaa tuntua rintakehän seudulla, että katselen ohikiitävää vääristynyttä junaa. Tiedän kyllä, jos jokin ei ole asetelmassa kohdillaan. En tiedä totuutta aina mielen tasolla vaan sydämen tasolla. Mieli voi huijata ja tunnekin voi olla hakoteillä, jos harrastan haaveajattelua tai haluni johonkin ennalta päättämääni suuntaan on niin vahva. Tärkeämpää on kuunnella omaa sydäntä. Ja antaa toisen kuunnella mahdollisesti omaa sydäntään (tai mieltään, tunteitaan ja halujaan) ja tehdä omia valintojaan.

En halua yrittää tehdä keneenkään vaikutusta, enkä halua, että toinen yrittää tehdä vaikutuksen minuun. Minua kiinnostaa ihminen. Vuorovaikutus hänen kanssaan, hänen kanssaan leikkiminen, hänen kanssaan muistojen luominen, vaikkakin se olisi vain pieni hetki. Minä haluan nähdä, kuka hänen sisällään asuu. Sen ihmisen haluan tavoittaa.

Jos toisen ihmisen käsi tuntuu luontevalta kädessäni, tiedän, että suunta on oikea. Jos hänen ihonsa tuntuu tutulta, olen onnellinen. Jos hän saa minut nauramaan ja pudottelemaan suojauksiani, se on oikein hyvä merkki. Jos minä haluan pitää hänestä vähän huolta ja taittaa hänen t-paitansa ulos sojottavan niskalapun takaisin paidan alle, kun hän kävelee edessäni, olen jo läheisyyden tiellä.

Minua on vaivannut varsinkin läheisissä suhdekuvioissa jonkun miehen kolahtaessa hillitön menettämisen pelko. Jos tietäisit taustani, osaisit laskea yhteen yksi plus yksi. Taustoistani kerron tarkasti vasta seuraavassa kirjassani enkä halua harrastaa blogissani niillä asioilla sosiaalipornoa tai kalastella myötätuntoa. Minulla on omat kipupisteeni ja sinulla omasi.

Tärkeimpiä asioita nyt on se, että minä todella elän. Koko ajan suunta on parempi. Pystyn kohtaamaan luotettavia miehiä, joiden käsiin voin antaa arimmat asiani ja ehkä jopa vartaloni. Jos tyyppi ei ole kusipää, pystyn rakastamaan edelleen, vaikka tiemme kulkisivat eri suuntiin. Minun on helppo rakastaa, jos kolahtaa. En ole sellainen, että tänään rakastan ja huomenna en. En kitsastele rakkauden kanssa, mutta katson kyllä tarkkaan, kenelle sydämeni avaan. Minä valitsen ne ihmiset, joille sydämeni avaan.

Minä olen tänään niin onnellinen, koska kaikista kipuiluistani huolimatta tapasin ihanan miehen, jonka kanssa kaikki koettu näytti minulle, että minä elän ja olen vahvasti ja entistä paremmin toipumaan päin. Jos ahdistus tulee, minä tunnistan sen ja vaikka viiveellä voin toiselle sanoa, että minä reagoin näin ja tästä syystä ja minä työstän asioitani.

Minä todella työstän asioitani. Tämän hetkisestä tilastani olen ihan itse vastuussa ja loppuelämäni onnellisuudesta myös.

Miehet ovat ihania. Naiset ovat ihania. Me kaikki vain kipuilemme, enkä valmista ihmistä ole vielä tavannut. On vain tärkeää oppia tunnistamaan, kenen kanssa pääsee parhaiten eteenpäin. Yhdessäkin voi olla joskus vaikeaa, kunhan vaikeudet eivät vie lopullisesti elämäniloa ja henkeä kummaltakaan.

Luotan syvästi elämään. Sain Twitteristä isoveljen, joka elää ihan erilaista elämää kuin minä, mutta hän heittää minulle omaan tyyliinsä tärkeitä pointteja:


Onnen määrä on yleensä ihmisen elämässä vakio, 
mutta joskus sen eteen joutuu tekemään hirveästi töitä.