keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Päivän pilkahdus

Aamu alkoi hienosti, kun luin tuoreesta Hesarista, miten maailmanmatkaaja, kirjailija ja monitoimiosaaja Satu Rommi peräänkuulutti elämäämme lisää iloa:
"Suomessa ihmiset näyttävät siltä, että ovat juuri menettäneet kaiken, aivan masentuneilta. Intiassa ihmisillä voi olla aineellisesti hyvin vähän, mutta silti heillä on elämäniloa. Se on saanut minut miettimään."
Se laittaa myös minut miettimään.

tiistai 24. marraskuuta 2009

SUOMI, VÄKIVALLAN MAA?


Kirjailija Sofi Oksanen latasi eilen Tanskan televisiossa kovia kommentteja Suomesta. Oksasen mukaan muilla ei ole kovinkaan paljon opittavaa Suomesta, joka on väkivaltaisten miesten ja alistuneiden, usein tapetuiksi tulevien naisten maa.

- Naiset ovat kääntäneet angstinsa itseensä, kun taas miehet vahingoittavat toisia. Naisellisia keinoja ovat erilaiset syömishäiriöt, Oksanen sanoi.

Tuttavani totesi, että Oksasen kommentit ovat "turhan paksuja". Silti jäin itse miettimään: olisiko kirjailija tässä kohdassa myös hivenen oikeassa?

Etsin käsiini Tarja Halosen 1.1.2009 pitämän tarkkanäköisen uudenvuodenpuheen:

- Joudun tänäkin vuonna puuttumaan suomalaisen yhteiskunnan väkivaltaisuuteen. Olen siitä todella huolissani. .... Väkivallan ei tule kuulua meidän elämäntapaamme, Halonen painotti.

Puhe kannattaa yhä tavata tarkasti, niin paljon sillä on annettavaa jokaiselle, joka haluaa ymmärtää nyky-Suomea.

En voi olla ainakin osittain yhtymättä Sofi Oksasen mielipiteisiin. Tapaan usein työssäni vastaeronneita naisia, joilla on ex-kumppaninsa kanssa yhteinen pieni lapsi. Tällaisessa tilanteessa mies usein haukkuu naista hulluksi, mikä kuvastaa miehen narsismia ja vallanhakuisuutta. Valitettavan usein lopputulos pitää sisällään vaikean oikeudenkäynnin ja itsetuntonsa kanssa kamppailevan naisen.

Mutta: toivoa on. (Paitsi narsisteista en tiedä.) Tervetuloa koulutuksiini kaikki, jotka haluavat löytää oman, reilun voimansa, joka ei pidä sisällään päihteitä, häiriköintiä eikä väkivaltaa, oli se sitten henkistä tai fyysistä.

Lue Oksasen kommentteja tästä.

lauantai 21. marraskuuta 2009

Työpaikkoja ei haeta, niitä rakennetaan

Suomi on täynnä akateemisen koulutuksen saaneita työkykyisiä työttömiä. Usein hyvää, arvostettua työpaikkaa hakee noin sata osaajaa, joista noin kymmentä voidaaan harkita haastatteluun asti. Noiden kymmenen mahdollisuudet voittaa kisa ovat vain kymmenen prosentin luokkaa.

Nykyään on turha jäädä odottamaan itselle sopivia avoimia työpaikkoja. Aika kuluu ja työnhakija ei nuorru. Odottelun sijasta jokainen työkykyinen ihminen voi alkaa rakentaa itselleen sopivaa työsarkaa toimimalla ja tekemällä viisaita ratkaisuja
  • freelancerina
  • yrittäjänä
  • pätkätyöläisenä
  • harrastuspohjaisella toiminnalla
  • toisia auttamalla ja aktivoimalla
  • omaa itsetuntoa ja itseluottamusta kehittämällä
  • lukutaitoisena, uutta oppivana ihmisenä (muista headhunterit ja blogit).

Jos olet työtön, löydä intohimoja herättävä työsarkasi ja tee jotain sen eteen. Perehdy, perehdy. Älä mieti alussa, kuinka paljon nettoat - ennen pitkää huomaat, että raha seuraa työstään innostunutta. Tärkeintä on löytää tekemisen riemu ja luottamus omiin mahdollisuuksiin. Mahdollista työnantajaakin kiinnostaa tekijä, ei odottaja.

Olen itse rakentanut oman työsarkani, ja se on ollut elämäni parhaita taipaleita. Tässä varoituksen sana: jos haluat turvallista ja helpompaa elämää, toimi kuten valtaosa työttömistä työnhakijoista - parempaa odottaen.


P.S.
Erinomainen kirja suostuttelemisen taidosta on Dave Lakhanin Persuasion, jota saa ainakin Tampereen kirjastoista.

maanantai 16. marraskuuta 2009

Saako urheilija olla inhimillinen ihminen?


Argh!


Viime päivien uutisissa Saksan jalkapallomaajoukkueen edesmennyttä maalivahtia, Robert Enkeä, on puitu monelta kantilta. Joku kehottaa jo lopettamaan suremisen, joku miettii miksi Enken masennusta ei nähty ennen kuin oli liian myöhäistä.

Enken pitkäaikainen valmentaja Jörg Sievers on todennut, että masennus on jalkapallomaailmassa kielletty puheenaihe. Masennusta ei saa olla eikä siitä sovi puhua. Sitä ei siis saa olla olemassa. Pois masennus jalkapallosta ja kaikista muista lajeista myös!

Sievers sanoo, että masennusta pidetään jalkapallossa HEIKKOUDEN MERKKINÄ. Tämä ei ole millään tavalla ainutlaatuinen ilmiö urheilumaailmassa, vaan sitä on nähtävissä myös Suomessa jo junioritasolla, lajista riippumatta. Jos itket, et muiden mielestä pärjää. Jos kaipaat apua jaksamiseesi, sinua pidetään heikkona.

Samaa on todennut Suomen parhaiten menestynyt koripalloilija Hanno Möttölä. Henkisestä väsymyksestä ei voi puhua ilman, että leimautuu hulluksi.

Huokaus. Jollain tavalla olen iloinen, että urheilumaailmasta alkaa kantautua surullisia uutisia yksi toisensa perään - ehkä muutoksen tuulet alkavat puhaltaa ennen pitkää ja urheilijakin saa olla ihminen muiden joukossa, epäonnistumisineen päivineen.

lauantai 14. marraskuuta 2009

Lapset ja stressi


Lapset kärsivät liiallisesta stressistä siinä missä aikuisetkin. Jo pieni vauva voi osoittaa selviä stressin merkkejä. Stressinsietokyky alkaa kehittyä jo sikiövaiheessa, eikä suotta sanota, että masentuneen äidin lapsella on usein taipumusta masennukseen aikuisena. Jos odottava äiti on kovin ahdistunut, vaikuttavat hänen tunnetilansa suoraan vauvan aivojen kehittymiseen. Erityisen tärkeitä ovat myös ensimmäiset elinkuukaudet ja -vuodet: turvallista, lapsen tarpeet huomioivaa ympäristöä ei voita mikään. Jos vauvaa ei kukaan pidä sylissään tai reagoi sen itkuun, vauvan tunne- ja stressinsäätelyjärjestelmä vinoutuu siten, että aikuisena on ehkä vaikea sietää ylipäänsä minkäänlaisia muutoksia elämässä.

En kuitenkaan usko äitien syyllistämiseen. Äidit, kuten kaikki ihmiset, käyvät läpi haasteellisia tunteita ja elämäntilanteita ennemmin tai myöhemmin. Odotusaika ei ole koskaan ollut paineilta suojattua aikaa naisen elämässä.

Onneksi lasta voi auttaa purkamaan stressiä ja vahvistamaan omaa tunnemaailmaansa monin tavoin. Jo muutaman vuoden ikäisen lapsen kanssa voi harjoitella tunnetilojen ilmaisemista. Moni lapsi näyttelee mielellään esimerkiksi surullista tai vihaista, ja tunnetilojen esittämisestä voi tehdä hauskan leikin.

Jos jokin tietty tilanne, esimerkiksi koirien kohtaaminen, laukaisee lapsessa voimakkaan kielteisen reaktion, aikuisen ei kannata ryhtyä ylihuolehtivaiseksi näissä tilanteissa. Lapsi ennen kaikkea reagoi aikuisen malliin; jos aikuinen viestittää, että tilanteessa ei ole mitään pelättävää ja pysyy itse rauhallisena, myös lapsi todennäköisesti rauhoittuu tilanteen toistuessa. Koiran kohtaamista ei kannata simuloida tai valmistaa lasta siihen ylenpalttisesti, vaan pelkoa aiheuttava tilanne kannattaa kohdata lapsen kanssa rauhallisesti ja varmasti.

Lapsi voi oppia jo muutaman vuoden ikäisenä myös puhumaan itselleen kannustavasti. Eräs 4-vuotias poika pelkäsi pimeää ja kohtasi esimerkiksi valon sammumisen rappukäytävässä kovaäänisesti loitsuamalla: "Häivy siitä ikävä mörkö, sinua EI OLE!"

Myös aikuisten rentoutumis- ja meditaatiotekniikoista löytyy lapsille sopivia malleja. Yksinkertaisilla hengitysharjoituksilla on saatu hyviä tuloksia levottomuuden hoidossa ja jo muutaman minuutin kestävä keskittynyt hiljaisuudessa istuminen lisää lapsen levollisuutta usein paljon enemmän kuin (usein) turha terapiassa juokseminen.

torstai 12. marraskuuta 2009

Kaikkea ei voi hallita

Tapasin junassa mielenkiintoisen herrasmiehen. Hän oli kiinnostunut Yhdysvaltojen politiikasta ja rauhasta. Ilman häntä en mahdollisesti tietäisi, että Mikhail Kalashnikov kehitti aikoinaan rynnäkkökiväärin, joka tunnetaan myös nimellä AK-47. Samaista asetta on myyty maailmassa noin 100 miljoonaa kappaletta.

Nuorena Kalashnikov halusi ryhtyä runoilijaksi, mutta tunnetuksi hän tuli maailman käyttövarmimman rynnäkkökiväärin kehittäjänä. Rynnäkkökiväärin tarkoituksena oli suojata hänen rakasta isänmaataan, Neuvostoliittoa, hyökkääjiltä.

Kalashnikov on myöhemmin pahoitellut sitä, että hänen keksinnöstään ovat hyötyneet myös terroristit. Ylpeämpi hän kuulemma olisi, jos olisi kehittänyt jotain yleishyödyllisempää, kuten ruohonleikkurin.

Näinhän se menee - kaikkea ei voi hallita. Joku on joskus sanonut, että perimmäinen aikomuksemme ratkaisee paljon. Joskus yritämme saada aikaiseksi hyvää tai tarkoitamme hyvää, mutta valintojemme seuraukset ovat johonkin suuntaan huonot. Kaikkea ei voi hallita, mutta ihminen voi valita suhtautumistapansa, tiukassakin tilanteessa.

Kalashnikov täytti toissa päivänä 90 vuotta. Hän sanoo elävänsä yksinkertaista, tyytyväistä elämää.



keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Maailman monet Enket


Saksan jalkapallomaajoukkueen maalivahti Robert Enke jättäytyi eilen junan alle. Enken vaimo kertoi miehensä olleen masentunut, ja lääkärinkin mukaan Enke oli kärsinyt masennuksen lisäksi myös epäonnistumisen pelosta.

Pelikentillä Enke antoi itsestään varman ja tasaisen kuvan, ja hyvät suoritukset seurasivat toisiaan, henkilökohtaisista haasteista huolimatta. Sisällä kuitenkin myllersi.

Epäonnistumisen pelko vaivaa jokaista ihmistä aika ajoittain, enemmän tai vähemmän. En usko suorituskeskeiseen enkä ulkoapäin ohjautuvaan elämään, mutta uskon tavoitteisiin, pieniin ja suuriin. Näen työssäni hyvin usein, miten ihmiset antavat pelon estää heitä elämästä ja saavuttamasta täyttä potentiaaliaan.

Onneksi näen myös kaikki ne mahdollisuudet, joita ihmisissä on. Suurin haaste ihmisellä kuin ihmisellä tuntuu olevan omaksi itseksi tuleminen. Millainen minä olen? Mitä eri mahdollisuuksia minusta vielä löytyy? Mitä tapahtuisi, jos oppisin riippumattomaksi toisten ihmisten moitteista JA kehuista? Mitä jos se, mitä ajattelen itsestäni, ratkaisisi elänkö vai kuolenko hiljaa pois?

sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Niinistöltä viikon sitaatti

Sauli Niinistö on Palloliiton uusi puheenjohtaja. Ilahduin kovasti, kun luin hänen tuoreet kommenttinsa:

"Minulle on kirkastunut hyvin yksinkertainen totuus: tunne itsesi, tiedä mitä tiedät ja mitä osaat. Tunnusta mitä et osaa. Silloin on syytä kääntyä viisaampien puoleen."

Kun ihminen tuntee itsensä mahdollisimman hyvin, karikkoineen päivineen, hänen mahdollisuutensa tosiasiassa kasvavat.

Niinistö jatkaa:

"Pelaaminen juniorijoukkueessa tai toimiminen sen taustajoukoissa on vahva torjuntalääke syrjäytymiseen."

Joukkueurheilu on monelle nuorelle valtavan suuri pääoma fyysisesti, henkisesti ja sosiaalisesti. Joukkueurheilun puolesta on puhunut myös lastenpsykiatrian erikoislääkäri Raisa Cacciatore teoksessaan Pelastakaa pojat!


Lähde:
http://www.iltasanomat.fi/urheilu/uutinen.asp?id=1753782

torstai 5. marraskuuta 2009

Kiekkoleijonilta uupuu työkaluja

Olen pari päivää seurannut Leijonien päävalmentaja Jukka Jalosen kommentteja pelirohkeudesta ja pelaamisen ilosta. Niitä kuulemma tarvittaisiin lisää. Olen Jalosen kanssa aivan samaa mieltä.

Mutta. Miten pelirohkeuteen ja pelaamisen iloon päästään ja miten ne säilytetään paineen alla? Jos ei ole konkreettisia, selkeitä työkaluja mielen ja paineen hallitsemiseksi, hyvä tahto ei auta. Ei vaikka valmentaja olisi oikeilla jäljillä.

Jotain on pahasti kroonisesti pielessä, jos Leijonat kerta toisensa jälkeen prakaavat paineen alla. Homma on kiinni korvien välistä ja korvien väliin voi vaikuttaa.

Jos 10-vuotias jännittämisestä kärsivä jalkapalloilijapoika pääsee lyhyessä ajassa asian ytimeen ja saa aikaan loistavia tuloksia, uskoisi saman olevan mahdollista myös Leijonille. Kunhan työkalut ovat oikeat.

Leijonat hukkasivat tänään Venäjää vastaan pelatussa ottelussa 3-0 johdon:
http://www.hs.fi/urheilu/jaakiekko/maajoukkueet/artikkeli/Johdon+hukkaaminen+harmitti+Jalosta/1135250538664

maanantai 2. marraskuuta 2009

Suomalaisilla hyvä itsetunto?

Lokakuun kysymyksessä tiedusteltiin onko suomalaisilla hyvä itsetunto. Oman mielipiteensä antoi 44 henkilöä, joista 77 % oli sitä mieltä, että suomalaisilla ei ole hyvä itsetunto. Vain 15 % vastanneista ei osannut sanoa mielipidettään, ja 6 % uskoi suomalaisten hyvään itsetuntoon.

Ihmisellä on hyvä itsetunto, jos hän kykenee arvostamaan itseään ja olemaan sujut itsensä kanssa. Tämä edellyttää myös omien heikkouksien ja vahvuuksien realistista tuntemista.

Jos ihmisellä on hyvä itsetunto, hän kykenee arvostamaan itseään
- taidoistaan
- suorituksistaan ja
- toisten mielipiteistä
riippumatta.

Työssäni näen usein, miten aikuiset ihmiset yhä määrittelevät itseään ja arvoaan ulkoisten saavutustensa ja toisten mielipiteiden kautta. Saavutukset ja myönteinen palaute ovat hyvä juttu, mutta niillä ei ole mitään tekemistä ihmisen arvon kanssa.

Omasta mielestäni suomalaisilla ei ole hyvä itsetunto, mutta yksilötasolla löytyy poikkeuksia. Seuraavien sukupolvien suhteen olen toiveikas.