tiistai 24. tammikuuta 2012

Ruoka tunteiden tukahduttajana

ASIAA YLIPAINOSTA

Muistan lapsuudestani, miten isäni kommentoi autosta käsin tien poskessa kävelevää ja häntä ystävällisesti tervehtivää naapurin rouvaa: "Kauhean näköinen! Kyllä on makkaraa vedetty! Mitäköhän mahtaa painaa?"

Isäni fobia ylipainoisia kohtaan sai hänet kommentoimaan myös sukulaisnaisen ulkomuotoa ensimmäisenä tokaisuna tervehtimisen sijasta: "Oletko lihonut?" Se oli hänen tapansa osoittaa epäkunnioitusta ja ylemmyyttä.

Tällaiset kokemukset tekivät minut hyvin tietoiseksi ihmisten painosta. Olin saanut perimän ja terveellisten elämäntapojen kautta hoikan ulkomuodon ja myös vanhempani olivat hoikkia ennen kuin äitini alkoi iän myötä pyöristyä. Vuosien aikana aloin kiinnittää huomiota siihen, mikä sai ihmiset lihomaan ja millaiset tunnetilat saavat meidät syömään nälkään, joka on usein tunnepuolen nälkää.

Yksi ihmisen tärkeimmistä tunnekeskuksista on hänen vatsan seutunsa. Saamme helposti vatsa- ja suolistovaivoja silloin, kun stressi pukkaa päälle ja emme osaa tai ehdi käsitellä tunnekuormaamme. Luettuani paljon ja seurattuani tuttujen kamppailua painon kanssa, olen tullut siihen tulokseen, että yksi suurimpia vatsakummun kasvattajia on tunteiden patoaminen syvälle sisälle.  Vatsa- tai rasvakumpu alkaa toimia tiedostomattomana haarniskana sekä ulkomaailmaa että haudattuja tunteita vastaan. Syömme turhautumiseen, kiukkuun, pelkoon, ahdistukseen ja syyllisyyteen. Joskus nälkä tuntuu loputtomalta ja hyvin todelliselta, vaikka oikeasti meillä ovat hermot pinnassa tai niin vajavainen olo, että emme keksi spontaaniksi olon nostajaksi mitään muuta kuin ruoan ja yleensä tuo ruoka koostuu nopeista hiilihydraateista.

Karppaaminen on kuuma puheenaihe. Tutustuin karppaamisen periaatteisiin jo kymmenisen vuotta sitten ja huomasin, että nopeiden hiilihydraattien ja valkoisen sokerin elimoinoiminen ruokavaliosta sai ylimääräisen rasvan ainakin minun vatsastani katoamaan parissa viikossa. Valkoisen roskan sijasta elimistömme hyötyy kokojyväviljasta, vihanneksista, pähkinöistä ja hyvästä proteiinista. Kunnon ravinnolla myös nälkä pysyy pitempään poissa. Itselleni sopivat useammat pienet annokset päivän aikana. Silloin ei vatsakaan veny kohtuuttomasti.

Joskus hämmästyn, miten huonosti jotkut nuoret erottavat terveellisen ja epäterveellisen ravinnon - näin jopa urheilumaailmassa, jossa olen kirjoittanut parille aikuistuvalle nuorelle listan siitä, mitä jääkaapissa tulisi olla. Nyrkkisääntönä voisi pitää, että valkoinen sokeri, valkoiset jauhot ja pitkälle käsitelty ruoka heikentävät ja sairastuttavat meitä ajan myötä.

Jos haluaa vatsakummusta eroon, kannattaa ensimmäiseksi tutustua tarkemmin siihen, mitä oikeasti ajattelee itsestään ja omasta kehostaan. Pystynkö rakastamaan itseäni ja hyväksymään itseni tällaisena kuin olen, kiloineni päivineni? Koenko ohjaavani omaa elämääni vai olenko jonkin ilmiön panttivankina? Miten puhun itselleni itsestäni?

Toiseksi kannattaa kohdata tunteita, niitä kauan sitten kuopattujakin. Tähän auttavat erilaiset terapia- ja valmennusmuodot, joista tehokkaimpia on Rosen-terapia. Tamperelainen Päivi Aejmelaeus on alansa parhaita.

Kolmanneksi kannattaa lisätä liikuntaa ja kiinnittää huomiota siihen, mitä syö, milloin ja miksi. Aamun käynnistäminen proteiinipitoisella ruokavaliolla, kuten kevyesti paistetuilla kananmunilla, potkaisee aineenvaihdunnan vauhtiin paremmin kuin voileivät.

En usko ääriratkaisuihin kuin pakkotilanteissa, joihin luen vaikeat sairaudet ja niistä toipumisen. Monta kertaa pieni herkuttelu tekee hyvää mielen tasapainolle. Se ei kuitenkaan tarkoita litran jäätelöannosta. Osuvan sanonnan mukaan se, mikä menee helposti suusta alas, ei lähde lantiolta lainkaan yhtä nopeasti, ja lääketiede todistaa, miten vaarallista sisäelinten ympärille kertyvä vyötärörasva on. Herkkujen syömisen sijasta kannattaa joskus pysähtyä ja kohdata se hankalakin tunnetila.

Lisätietoja ja kuva vatsarasvasta:
http://dietmotion.com/the-omentum-or-the-big-belly.html

Kirurgi ja ortopedi Antti Heikkilän sivustolta löytyy aihepiiristä runsaasti luettavaa:
http://www.anttiheikkila.com/

perjantai 20. tammikuuta 2012

95 % pelottomuutta

ASIAA PELOSTA 

Kaikki pelkäävät. Moni ohjautuu jonkin alitajuisen pelon voimasta väärään suuntaan silloin, kun paine on liian kova tai eväät omien tunteiden ohjaamiseen puuttuvat.

Tiedämme usein, mitä toivomme. Toivelistalla saattaa olla uusi auto, ylennys, lääkäriltä terveen paperit tai onnistumisia lapsillemme. Pelot ovat monesti toivoa epämääräisempiä, mikä tekee hankalaksi niiden tunnistamisen. Pelkäämme tuntematonta, tulevaisuutta, häpeää, nöyryytetyksi tulemista tai oman itsemme paljastumista inhimilliseksi, vajavaiseksi ihmiseksi.

Kuten eräs urheilija minulta pyysi: "Auta minua pääsemään tästä tuskaisuudesta eroon." Hän oli jo viikkoja tapellut pelkoa vastaan hankalassa, kuormittavassa tilanteessa, mutta ei ollut löytänyt tietä levollisempaan mielentilaan.

Varma tapa saada pelko leviämään omassa mielessä ja kehossa on kieltää sen olemassaolo, vältellä sitä tai pyristellä jatkuvasti sitä vastaan. Rantapallokaan ei pysy veden alla, eikä pelko katoa kieltämällä.

Pelon hyväksyminen auttaa meitä monesti rauhoittumaan ja näkemään tilanteessa uusia puolia ja mahdollisuuksia. Toimiva konsti on ajatella pelkoa tunteena, joka tuntuu eri puolilla kehoa, mutta todellisuudessa täyttää meidän tunnekehostamme vain 5 prosenttia. Se tarkoittaa, että 95 prosenttia meistä on jotain aivan muuta kuin pelkoa. Pelko voi huijata meitä luulemaan, että muuta ei olekaan sisällämme, mutta voimme viedä aina tarvittaessa huomion kehossamme oleviin terveisiin tunteisiin, pelon vastalääkkeisiin: luottamukseen, terveeseen itserakkauteen, hetkessä elämisen synnyttämään toivoon ja intohimoon.

Myös pelon keskellä elämä voi tuntua tarkoituksenmukaiselta. Ehkä jopa hyvältä.