torstai 28. kesäkuuta 2012

Yhdeksän vuoden muistikatkos

ASIAA STRESSINHALLINNASTA

Olen jo pitkään epäillyt, että ihmisen elämä saattaa olla kuin spiraali, joka laajenee ajan kuluessa.

Tuntuu siltä, että elämä tasaisin väliajoin, vuosien tai kymmenvuosien välein, tuo eteemme samankaltaisia kokemuksia tai tuntemuksia, niitä joita jo joskus työstimme, kun olimme vielä kulkemassa pienemmällä kehällä. Jos ihmisen kehitys etenee suhteellisen terveitä uomia, kehityksen suunta on aina laajeneva ja avautuva, vaikka syntyjä syviä joskus työstäisimme.

Olen usein sanonut koulutuksissani, että jokainen meistä voi omalla kohdallaan valita, miten elämäänsä katsoo. Elämä voi tuntua traagiselta ja surkealta tai se voi olla ihmeellinen seikkailu. Toki seikkailuun kuuluu luonnostaan myös vaaroja ja monia muita epävarmuustekijöitä, joita täytyy oppia sietämään ja kohtaamaan.

Olin jo hyvässä vauhdissa omassa elämässäni ennen kuin tajusin, että moni ihminen muistaa elämänsä alkutaipaleelta paljon enemmän kuin minä. Pitkät muistamattomuuden ajanjaksot eivät ole luonnollisia viiden ikävuoden jälkeen. Ensimmäiset yhdeksän vuotta elämästäni taisivat mennä melkoisessa stressitilassa, koska noiden vuosien ajalta minulla on muistiaukko, acuna memoriae. Muistan asioita hoitopaikoista, koulusta, pihamaalta ja ystävien luota, mutta kotoa en muista juuri mitään. Muistiaukkoni on osoittautunut melkoisen pysyväksi, mutta ymmärrykseni täydentyy vähitellen. Yhdeksänvuotiaana sain oman huoneen, jossa piileskelin seuraavat yhdeksän vuotta ja tuolta ajalta muistini pelaa paljon paremmin. Oma huone toi turvan tuntua.

Moni meistä on joutunut kamppailemaan elämänsä alkutaipaleella enemmän tai vähemmän. Kamppailu ei ole huono asia, koska se tarjoaa meille mahdollisuuden kasvuun ja vastauksien löytämiseen. Helppo elämä ei välttämättä ole hyvä elämä ja vaikka ei olisi muistiaukkoa, voi päätyä silti paikalleen junnaamaan tai peräti takapakkia ottamaan.

Rakas ystäväni menehtyi muutama päivä sitten. Olen iloinen, että hän on päässyt vaivoistaan ja varma siitä, että hän voi nyt hyvin. En koskaan muista hänen valittaneen, vaikka sairaus söi hänen kehoaan monta vuotta. Kaipaan häntä suuresti ja säilytän hänen puhelinnumeroaan kännykässäni. Ajattelen häntä, kun kävelen metsässä ja ajattelen häntä, kun katson taivasta. Olen valtavan innostunut loppuelämästäni ja siitä, että moni asia on yhä omissa käsissäni. Loppulämä on juuri sitä, mitä siitä teemme.

...opeta minua olemaan pelkäämättä loppuja ja alkuja. 
Opeta minua syleilemään elämää ilolla. 
- Helen Lesman

maanantai 18. kesäkuuta 2012

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

lauantai 16. kesäkuuta 2012

Halataan taas

ASIAA OIKEISTA VALINNOISTA

Yleensä en kadu asioita, mutta yksi asia on jäänyt vaivaamaan.

Pari vuotta sitten kävin aamutuimaan Tampereen poliisilaitoksella löytötavaratoimistossa. Sain asiani hoidettua iloisissa merkeissä ja astuin ulos asvalttipihalle. Perässäni pihalle tuli noin viisikymppinen tyylikkäästi pukeutunut nainen, joka käveli kohti jalkakäytävää, johon hän pysähtyi ja alkoi itkeä sydäntä särkevästi. Se oli sellaista kamalaa järkytyksen ja menetyksen itkua, jonka kyllä tunnistaa, vaikka sellaista ei olisi koskaan kuullut.

Emmin muutaman sekuntin liian pitkään. Nainen soitti kännykällään jollekulle, jolle hän jatkoi itkuaan.

Lähdin pois.

Olen katunut sitä, että en mennyt naisen luokse heti ja kysynyt saisiko häntä halata. Olen katunut sitä todella paljon.

Aika paljon olen varonut halaamasta myös asiakkaitani. Olen halunnut olla korrekti ja sopivan etäinen, mitä se nyt sitten ikinä onkaan. Nyt olen itse kasvanut niihin mittoihin, että tiedän halaavani myös jatkossa kaikkia niitä asiakkaitani, jotka osoittavat sitä tarvitsevansa. Halaus on välittämistä sekin. Viimeksi kaulaani kapsahti 12-vuotias asiakkaani.

Toivon, että teet sinulle oikeita valintoja tänään, ettei tarvitsisi katua. Halataan taas, kun on aihetta.