keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Kyllä minun pitäisi - vai pitäisikö?

ASIAA STRESSINHALLINNASTA


Voitko jättää suorittamisen pariksi minuutiksi?

Olen kuunnellut asiakkaitani, ystäviäni ja ihan tuntemattomia. Elämästä on tullut kujanjuoksua, terapiasta on tullut suorittamista. Pysähtyminen ja läsnä oleminen on ei vain tärkeää vaan peräti trendikästä, mutta monelle niin vaikeaa, ja silti sitä "pitäisi" tehdä. Eikä sillä väliä, minkälaisen trauman ihminen on kokenut, hänen kuuluisi jättää se vain nopeasti taakseen - onhan meillä sentään jo ymmärrystä siitä, miten mieli toimii ja miten sitä hallitaan. Pitäisi ja pitäisi.

Saanen tässä välissä muistuttaa, että jokaisella ihmisellä on katkeamispisteensä. On viisautta huomata, kun on väsynyt, rikki tai neuvoton. Silloin ei kannata vaatia itseltään yli-inhimillisiä suorituksia, eikä niitä kannata vaatia aina silloinkaan, kun on kunnossa.

Joskus parhaimmillamme voimme yllättää itsemme sillä, mitä kaikkea voimmekaan jättää taaksemme ja millaisiin suorituksiin pystymme, mutta omaa inhimillisyyttä ei kannata kieltää.

Toipumista ei voi suorittaa eikä elämää voi voittaa kuin vastustajaa. Voimme sitoutua kasvamaan ihmisinä ja etsimään vastauksia - joskus asiantuntijoiden avulla - mutta elämä on tarkoitettu prosessiksi ja kehittäväksi elämykseksi, ei pikajuoksuksi kohti alati pakenevaa päämäärää.

Yhä uudelleen haluan luopua siitä tuskasta, joka syntyy, kun yritän koko ajan saavuttaa lukuisia tavoitteita. Osan tavoitteistani saavutan, joitakin en. Joissain asioissa tulen mahdollisesti jopa häikäisemään itseäni, mutta tavoitepakkomielteisyyden sijasta aion nauttia enemmän siitä, mitä teen ja mitä voin tehdä. Ihan tässä hetkessä.


Ole tässä nyt. 
Ole jossain muualla myöhemmin. 
Mikä siinä on niin vaikeaa? 
- David Bader



maanantai 21. tammikuuta 2013

Sinä, minä ja heroiinihumaus

ASIAA TUNTEISTA JA RIIPPUVUUKSISTA

Joskus kirjoitan tietoisesti valiten henkilökohtaisemman tekstin. Tämä on yksi niistä. Tämä teksti ei ole tiukkapipoisille.




Torstai-iltapäivä lyö kello kahta. Levitän tyytyväisenä suklaataikinaa uunipellille, kiireinen mieleni jo seuraaavien päivien töissä. Työpuhelin soi. En tunnista numeroa, mutta tartun taikinaisin käsin puhelimeen.

Ei sillä, en minä vuosia laske, mutta olisiko siitä kuusi vuotta, kun viimeksi puhuimme. Silloin istuimme pöytä välissämme ja se pöytä oli leveä ja hyinen kuin jäämeri, eikä sinun uimataitosi olisi koskaan riittänyt sitä ylittämään. Ja minä inhoan kylmää vettä.

Sinun äänesi on puhelimessa vuosien sävyttämä, mutta erottaisin sointusi vaikka hapuilevalla käsituntumalla maailmani melujen keskeltä. Kellossa viisarit pysähtyvät ja minä tiedän, että ihan heti tämä hetki ei unohdu.

Sinä haluat tietää mitä minulle kuuluu. Maltat odottaa vastauksiani. Olet löytänyt kuvani laatikon pohjalta, kehut älykkyyttäni, haluat olla kavereita kanssani. Minä mietin onko niitä minun kuviani sinulla tallessa vielä montakin, mutta en kysy.

Myöhemmin lasken puhelimestani monesti soitit sinä päivänä. Kuusi kertaa. Soitat lopulta vain, koska on ikävä. Niiden puheluiden jälkeen oli taas niin selvää, että sinä rakastat minua ja minä rakastan sinua, ja me molemmat tiedämme, että meille ei ole minkäänlaista happy endingiä muuta kuin siinä tekstissä, jonka minä olen suunnitellut sen varalta, jos sinä kuolet ennen minua ja minä laitan Facebookiin sinusta sen kuvan, jossa hymyilet kevätauringossa parvekkeella musta kulunut nahkatakki päälläsi ja näytät niin onnelliselta. Taivaallisia säkeniä Taivaalliselle.

Kyllä, minullakin on kuvani. Katson niitä kerran kahdessa vuodessa. Korkeintaan.

Sinä haluat, että annan sinulle anteeksi. Minä annan. Olen ollut kaunainen, myönnän sen. Kesti vuosia päästä sinusta yli; ne vuodet olivat pitkiä ja opit ankaria. Nyt me olemme puhuessamme rehellisiä niin hyvin kuin me vain voimme olla, enkä minä uskalla sinun rehellisyyttäsi testata. Minä en ole aivan varma siitä, mitä sinä haluat, vaikka epäilykseni minulla on. Tiedän, että enää en tule kokeilemaan, kumpi meistä saisi toisesta suuremman heroiinihumauksen, sinä minusta vai minä sinusta.

On sellaistakin rakkautta, joka ei ole minua varten. Uskon vahvasti, että vielä parempaa kuin tämä, mitä sinulla Richard on minun Elizabeth kanssani, on arjessa tasaisesti hyrisevä rakkaus, jossa jaetaan yhdessä elämänkokemuksia eikä vain neuloja.

Silti menee muutama päivä, jolloin minä kahden tunnin välein olen mielessäni sinun, mutta se kaikki kuuluu tämän taudin kuvaan. Vaikka haluaisin kontata luoksesi, minä en sitä tee. Minä en enää.

***

Suomessa erilaisista riippuvuuksista kärsii tiedostaen tai tiedostamattaan iso osa väestöstä. Heitä täytyy olla satojatuhansia. Riippuvuudet voivat liittyä vaikkapa päihteisiin, ihmissuhteisiin, ruokaan tai pelaamiseen. Olennaista riippuvuuksista toipumiselle on se, että niistä kärsivä oppii tekemään uudenlaisia valintoja uusien näkökulmien, oivallusten ja syvän itsestä välittämisen seurauksena.