sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Rad(ical)* happiness

ASIAA RADIKAALISTA ONNELLISUUDESTA


Minna Marsh
Tanssilattialla vietetyn yön jälkeen.
Promilleja nolla, mutta liekki roihuaa tuulesta huolimatta.

Marraskuu on ollut myrskyisä. Tukkakin meni sekaisin. Olen hionut rajojani erilaisissa ihmissuhteissa ja pyrkinyt kaikkien kanssa vilpittömään rehellisyyteen. Voin onnitella itseäni tuloksista niissä yhtälöissä, joissa vastapuoli on ollut fiksu ja rohkea; uskaltanut. Sellaisten kanssa välini ovat vain kehittyneet ja syventyneet. Yksi tällaisista ihmissuhteista on suhteeni 18-vuotiaaseen poikaani, jonka kanssa välimme ovat paremmat kuin useisiin vuosiin. Hän on kasvanut ja minä myös.

Iällä ei ole tällaisen fiksuuden kanssa välttämättä mitään tekemistä. Olen verestänyt myös jo aiemmin oppimaani: jos joku aikuinen sanoo olevansa kusipää ja todistaa sen myös, kannattaa muuten uskoa.

Myös hyvät tyypit näyttävät olevansa juuri sitä omilla teoillaan. Elämääni on jo vuoden ajan vaikuttanut minua 22 vuotta nuorempi mies. Olen yrittänyt olla kiintymättä. Varjelen hänen kohdallaan itseäni rakastumiselta. Järkytyin, kun hän kertoi, millainen yhtälömme on hänen puoleltaan, koska olin kuvitellut kevyempää. Kamppailen suuresti tällä hetkellä. Aika näyttää, ja sydän ohjaa.

En usko jatkuvaan onnellisuuteen, jossa mikään ei koskaan tunnu pahalta. En usko onnellisuuteen, jossa pyritään helvetinmoiseen mukavuuteen ja näennäiseen turvallisuuteen. Uskon radikaaliin onnellisuuteen. Radikaali onnellisuus on sitä, että kuuntelen sydäntä, otan riskejä ja uin vaikka valtameren poikki, jos sydän niin sanoo ja uintitaitoa löytyy. Radikaali onnellisuus on rohkeaa elämistä, jossa toimitaan pelosta huolimatta, puhutaan kaikkien läheisten kanssa asiat halki ja annetaan rakkauden ja riskaabelin elämisen viedä meidät sinne, mikä on designattu Elämän suuren suunnitelman pohjalta ihan meitä varten.

Tunnen aivan liian monta ihmistä, jotka valehtelevat itselleen, elävät kuolleissa liitoissaan, vihaavat työpaikkaansa, haukkuvat itseään, sivuuttavat mahdollisuutensa ja syyttävät toisia pahasta olostaan.

Kohtaamani yritysjohtaja sanoi minulle elämästäni ja työkentästäni näin osuvasti:
Sinulla on vapaus.

Niin on. Olen itseni vapauttanut, monen kokemuksen avulla. Kestän sydänsurut ja menetykset, kestän taloudelliset haasteet, kestän tunnettuuden kasvun tuoman bullshitin. Haasteet eivät estä onnellista elämistä. Kipu olkoon aina minun kasvukseni.

Välillä tulee takkiin niin, että tuivertaa, mutta en lopeta Elämistä, kun olen sen hekumalliseen makuun kerran päässyt. Jos ei elämäsi tyydytä sinua, tyydytä itse itsesi joka päivä. Siitä se lähtee. Jokainen uusi päivä on minulle portti uuteen seikkailuun. Nyt minulla on kiire ilmoittautua tankotanssitunnille.


* RADICAL
characterized by departure from tradition; innovative or progressive





maanantai 23. marraskuuta 2015

Hei rakas, minä täällä

ASIAA SIITÄ, KUN SYDÄMEN ÄÄNI JA TEOT OVAT MATCH




Yöyhdeltä iPhonekutonen soi niin lujalla ja vaativana, että minä tiedän heti.

Odotan häntä ulkona loskahangessa värjötellen. En muistanut, miten kylmää. Vintageturkki, polvisukat ja paljaat sääret. Auraan nahkasaappaalla kaarta lumeen. Koira syöksähtelee nauruhuulin ja päissään odottamattomasta vapaudesta.

Hän aloittaa kertomalla, että nyt hän sanoo minulle suorat sanat.
Vittu, kun sä oot ollut vaikea. Siis tosi vaikea. Niin monet kerrat olen ajatellut sun viestien jälkeen, että. Ja vittu.

Hän väistää suukkoni. Minä kohautan olkapäitäni.

Kotona ryömin takaisin peiton alle. Hän on vieressäni kuin muurin takana kaipaava kolli. Muistutan häntä, että hän on vapaa lähtemään milloin vain ja hän varmasti löytää oven. Muistutan ovesta monta kertaa.

Kyllä, hän muistaa, missä ovi sijaitsee.

Kysyn, haluaisiko hän, että siirryn kauemmas.

Ei kun tule lähemmäs. Minä menen lähemmäs ja kaikki siinä oikein. Hänen läheisyytensä tuntuu oikealta, helpolta, ja minun kehoni kyllä rääkyisi epämukavuudessaan, jos toisin olisi.

Oot vahvin nainen, jonka olen koskaan tuntenut. Ja silti sä oot niin herkkä ja niin haavoittuvainen. Hän osaa painottaa niin-sanaa.

Kun hän koskee, minun pääni hajoaa miljooniksi pirstaleiksi.

10+.

En edes muista, milloin viimeksi tältä.

Viimeiset kaksi vuotta ovat ankaran kivun kautta opettaneet minulle luopumista. En halua ketään miestä elämääni koukuttamalla kaltereihin. Minuakaan ei voi. Toista voi rakastaa ihan mistä vain, valovuosienkin päästä.

Hän sanoo, että hän ei luota keneenkään.
Etkö luota edes muhun?
Hän pysähtyy katsomaan minua hämmästyneenä ja miettii.
Kyllä mä suhun luotan, ihme kyllä.

Kun hän lähtee, minä sanon, että tämän on nyt oltava tässä. Hänen on kohdattava omat asiansa ja toimittava niin kuin hänelle on vain ja ainoastaan oikein moninaisten koukeroidensa keskellä. Hän varmistaa vielä, että ymmärsihän hän oikein, ja kuittaa sitten, että asia on selvä. Hissin ovella hän kääntyy halaamaan ja näyttää niin surulliselta. Minä välttelen hänen katsettaan, etten alkaisi itkeä. Minun ääneni uhkaa pettää, ja minä käännän selkäni ja lähden pois.

Uusi rakas ystäväni P sanoo minulle seuraavana päivänä, että kaikki näkyy ja että olen niin kaunis ja levollinen. P haluaa minulle vain hyvää. Hän potkii minuun lisää rohkeusvaihdetta, ja minä mietin, mikä vaihde tulee ensimmäisten lentotaitojen jälkeen. Ehkä korkeampi lento.


Rakas Elämä,
anna taas
kaiken sen mennä, mikä on mennäkseen,
ja kaiken sen tulla, mikä on tullakseen
ja ihan minua varten.
Anna minulle rohkeutta uskaltaa
ja viisautta tehdä niin kuin sydän sanoo.


perjantai 20. marraskuuta 2015

Rehellisyys – siis totta vai ei totta?

ASIAA MATKASTA REHELLISEEN TUNTEMATTOMAAN




Olin auttamassa läheistäni hänen muutossaan. Touhusin hänen asunnossaan ja kuuntelin samalla sieluani puhuttelevaa musiikkia kännykästäni. Asunnossa oli lämmin ja turvallinen fiilis. Huomasin ajattelevani, että en ole parisuhdeihminen eikä minusta sellaista tule. Puhe seurustelusta ahdistaa, suorastaan kuristaa kurkkuani. Sitten havahduin. Normien mukainen parisuhde ei ole minun juttuni, sen tiedän. Ei mikään sellainen, miten "pitäisi" olla yhdessä. Minä en todennäköisesti tule koskaan "seurustelemaan". Mutta suhde minulla voi olla ja uskollisuus on minulle helppoa. Haluan sellaisen suhteen, joka tuntuu omanlaiseltani ja jossa on yhdessä sovitut pelisäännöt. Se on minun totuuteni.

Tällä hetkellä ainoa suhde
kuvio
loksahtelu
elämässäni on se sama, joka siinä on ollut jo vuoden. Se ei vie mihinkään pysyvään, mutta siinä on hyvä viba ja se saa palvella siinä roolissa, missä se on palvellut, kunnes tilanne muuttuu. Ja se varmasti muuttuu minun puoleltani jossain vaiheessa, siitä ei ole epäilystäkään. Sekin on minun totuuteni.

Pääsin tänään taas yksityisimmissä asioissani tilaan, jossa pystyin päästämään irti kaikesta, mikä ei ole hallinnassani. Pitkästä aikaa itkin. Silti ja ehkä juuri siksi päätin jatkaa entistä rohkeammin ja nöyremmin rehellisenä itselleni ja lähipiirilleni. On helpompi pysyä kotona itsessään, kun ei tarvitse olla feikki mihinkään suuntaan. On helpompi olla silloin onnellinen ja kiitollinen sitten siitä, mitä on.

Tällä viikolla olen yksilövalmennuksessa tavannut hyvin erilaisia asiakkaita, joilla on jokaisella oma elämäntilanteensa. He ovat kaikki aivan huikeita tyyppejä. Jokaisen kohdalla luovuin turhista muodollisuuksista ja keskityin kuulemaan ja seuraamaan heitä; heidän hengityksensä muuttumista (huokailua), kehon liikkeitä, sitä jotain, mikä saa minut aistimaan, mistä narusta minun kannattaa vetää. Hienoja, keskeneräisiä ihmisiä, jokainen omalla matkallaan, tehden arvokasta työtä asioidensa kanssa, koska HE USKALTAUTUVAT OLEMAAN REHELLISIÄ TODELLA KIPEISTÄKIN ASIOISTA. Eräs asiakkaani sanoo, että minulla on maaginen kyky lukea ihmisiä. En tiedä, onko se kyky maaginen, mutta osaan, jos laitan antennit asentoon.

Näin meni keskustelunpätkä erään asiakkaani kanssa:
"Olen ollut lapsesta asti riskien välttäjä."
"Onko se tehnyt sinut onnelliseksi?"
"Ei."
Se on hänen totuutensa.

Kun olemme rehellisiä, törmäämme pelkoihimme. Jos olemme rehellisiä, saatamme joutua luopumaan näennäisestä turvallisuudesta. Saatamme menettää myös jotain, mikä ei ole enää tai koskaan ollutkaan meitä varten. Rehellinen elämä on onnellisinta elämää, mitä tiedän, vaikka joskus tekee kipeää, kun raja-aidat ja huteriksi käyneet rakennelmat kaatuvat korvieni välissä yksi toisensa jälkeen.

Kaikki tärkeä, mitä emme kohtaa, ei jätä meitä rauhaan. Kun kohtaamme asiamme ja totuutemme ilman egopullistelua, pakoon juoksematta ja turhalla turruttamatta, voi rauha löytyä.

Blogistani on tullut minulle hyvinvointini peruspilareita. Blogissani lunastan oikeuteni puhua sellaisten asioiden ja ilmiöiden puolesta, joita pidän tärkeänä. Minulla on omat suruni ja omat hapuiluni, mutta minä Elän. Laitan itseni ja elämäni likoon yksityisimmän yksityisyyteni kärsimättä. Uskon, että elämäni on paras käyntikorttini.


maanantai 16. marraskuuta 2015

Varokaa pojat, täältä tulee Nainen

ASIAA POJISTA JA MIEHISTÄ



En edes muista, miten usein olen kuullut, että olen miehille liian iso pala purtavaksi. Usein. Joskus yritän ajatella huumorilla, että on minun 180 sentissä purtavaakin.

Viikonloppuna katselin baarissa erästä humalaista naista ja hänen humalansa edistymistä. Hän tanssi isolla vaihteella alemmalla tasolla tanssilattian vieressä. Minäkin olin tehnyt hänelle tanssilattialla selväksi kehollani, että tähän suuntaan ei veivata ja tönitä.

Ensin hän löysi tummaihoisen miehen vetämään kanssaan intiimiä kuviota. Viittä minuuttia myöhemmin tummaihoinen vaihtui (ehkä kesken tanssikuvion) lyhyeen, suomalaisen oloiseen mieheen. Eroottinen tanssi jatkui, mutta pian mies katosi ja jätti naisen yksin veivaamaan. Hetken päästä nojasin kyljelläni tanssilattian vieressä seinään ja odotin seuraavaa hyvää biisiä, kun takaani minua alkoi lääppiä hyvin humalassa oleva hauskannäköinen mies. Sanoin: "Täältä ei tipu nyt mitään, mutta tuolta saa", ja osoitin päissään yhä railakasta kuviota pyörivää naista. Mies sanoi: "Ai tuolta?" sen oloisena, että oli iloinen antamastani vinkistä. Hän siirtyi lantio terhakkaasti etukenossa kuin latinalainen rakastaja kohti humalaista naista.

Hetken päästä he jo tanssivat yhdessä, ja mies sai kouria – ei elämästä vaan viinasta päihtyneen – naisen suuria rintoja. Molemmat olivat ainakin sen hetken hyvin onnellisia, enkä tiedä, miten tarina päättyi.

Viime viikko oli kumma viikko. Hyvä mutta kumma. Sain tutustua entistä paremmin minulle jo tärkeäksi käyneeseen nuoreen mieheen, joka koetteli hermojani. Olen sitä mieltä, että hän on harvinaisen rasittava ja itsepäinen, ja varmasti sain monta ryppyä lisää ilmeillessäni protestia hänen joillekin tekstiviesteilleen, niille joissa hän ilmoitti, että ollaan vain kavereita. Ajattelin, että ollaan vain, mutta älä sitten lähettele niitä helliä viestejä, joihin minä uppoan kuin possu makeasti suopursuilta tuoksuvaan suohon. Siis kuin tosi ihana possu.

Kun kysyin sydämeni mielipidettä, se ilmoitti, että tässä on ihana ihminen. Vaikka saan hänestä lisäryppyjä.

Olin jo reilusti neljänkymmenen, kun minusta tuli Nainen. Naiseutta ei voi feikata, jos tarkkoja ollaan. Naista ei tee vaaleanpunainen vaate tai turpeat huulet. Naiseksi synnytään, elämän aikana. On monta tapaa olla nainen, ja minä olen oman naiseuteni löytänyt. Toki naiseuteni varmasti kypsyy ja kehittyy hautaan asti.

En suostu enää pyytämään naiseuttani anteeksi. Ystäväni sanovat, että tihkun seksiä tai että minussa on paljon maskuliinista energiaa. He ovat yhtä mieltä siitä, että miehet pelkäävät minua.

Tytöt ovat poikia varten.


P.S. Tämä teksti syntyi metkasti aamuyöstä niin, että minä heräsin näihin ajatuksiin. Siispä oli noustava ja kirjoitettava. Nyt hetkeksi takaisin unelaan.


tiistai 10. marraskuuta 2015

"Oon ollut onneton jo liian monta vuotta"

REHELLISTÄ ASIAA

Sain tutulta isosti sydämeeni osuneen viestin. Hän antoi luvan julkaista sen. Näin hän kirjoitti:

Kuuntelin tuon Nova/Noronen -haastattelun. Pidin kyllä. Välillä oon vältellyt sun haastiksia, meinasin kirjottaa että koska positiivinen viestisi ärsyttää, mutta eihän se sitä ole. Vaan se raadollinen, alaston ajatus että elämä on omissa käsissä. On helppo kietoutua siihen että syyttää muita, syyttää itseään ja menetettyjä mahdollisuuksia, katkeroituu, käpertyy sisäänpäin, pakenee elämää ja tunteitaan. Turruttaa pahan olonsa joka viikonloppu tinttaamalla laatikon olutta. Mutta se että herääkin ajatus siitä, että on mahdollisuus parempaan, tunnistaa itsessään joitain vahvuuksia ja hyviä puolia joita ei ole uskaltanut käyttää, on paljon onnea ja elämää elettävänä, se on paljon kovempi paikka. Jos uskaltaa. Jos uskaltaa painaa sen käsijarrun alas. Jos oppii rakastamaan itseään. Tuo jälkimmäinen, heikko itsetunto, sitä kautta huonot ihmissuhdetaidot, on olleet mun sudenkuoppa. Tarpeeks kauan kun vähättelee itseään, sitä ajatusmallia on vaikea muuttaa. Kuiteski, 34 v., tajuan ajan rajallisuuden, oon ollut onneton jo liian monta vuotta. Välillä jokanen solu kirkuu tyytymättömyyttään ja kuinka tää ei voi enää jatkua näin. Ajatus elämän vain valuvan sormien läpi, tiedostaen että itse voisi muuttaa asian, pelottaa ja tekee kipeää. Ehkä se vaatii itsensä ja ajatustensa työstämistä, ehkä se vaatii sen ensimmäisen askeleen, ehkä jonain päivänä otan sen. Ehkä sun opeilla ja ajatuksilla on promillen verran vaikutusta mun ratkasuihin. Tälläista kepeää tiistai-iltapäivään.

Tässä haastatteluni, josta hän piti.



keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Sinun sylissäsi niin kaunista

ASIAA SIITÄ, MIKÄ ON LUONNOLLISTA

Olin liian väsynyt enää vastustellakseni.

Parempaa tekosyytä en voisi keksiä tähän tekstiin. Oh niin väsynyt. Kontrolli petti. Oli ollut todella pitkä työpäivä. Hupsista keikkaa.

Selibaatin aika päättyi samassa sylissä kuin missä se alkoikin useita kuukausia sitten. Kutsu kävi, ja tällä kertaa häntä onnisti.

Haluaisitko jutella?
Juu.
Miten kornia ja samalla niin kaunista.
Tiesimme, että juttelu ei ollut asian ytimessä. Kun hän hieroo hartiani, me olemme enimmäkseen hiljaa. Minä vain voihkaisen kivusta.

Olin aikaisemmin päivällä junamatkalla lukenut kirjasta loppuelämääni muokkaavat sanat:

Normaali ei ole sama kuin luonnollinen. 

Tämän nuoren miehen sylissä kaikki on niin luonnollista. En tiedä tiedostaako hän itse yhtään, että kun minun kämmeneni koskettaa hänen kämmentään, hän saman tien pujottaa sormensa minun sormieni lomaan. Kun me suutelemme, meissä on rakkaus. Hän ottaa minut kuin mies. Meillä on omat tapamme, ja häneen sulautuessani olen onnellinen.

Mutta yhteistä tulevaisuutta en meille näe.

Istun hänen sylissään, johon minä sovin kuin tähti istuu keskellä taivasta eikä kukaan tohdi sanoa, että sen pitäisi asettua toiseen paikkaan. Sä olet niin kaunis, hän sanoo ja antaa silmiensä vaeltaa. Minä suutelen häntä. Hänen sydämensä on auki, ja minä tunnen sen. Hänen äänensä muuttuu syväksi ja pehmeäksi. Ei ikänumeroita tai vuosilukuja, ei mitään epäolennaista. Hänen kanssaan minun on helppo.

Hän pörröttää minun tukkaani ("Onko tuo se jälkipörrö?") ja kun painotan antaneeni hänelle useat pakit tässä välissä, hän sanoo kyllä nähneensä jo kaikki sivupersoonani.

Minä nauran enkä peseydy pitkään aikaan.

Osa minusta toivoo hartaasti, että tämä jää tähän. Minä puhun hänelle rekkakuskien kieltä, jotta hän ei vahingossakaan kuvittelisi mitään ja tulisi taas takaisin. Minä hävitän hänen numeronsa, koska minä en todellakaan ala perään huutelemaan.

Mutta hän ei koskaan unohda minua.

Enkä minä häntä.