tiistai 29. joulukuuta 2015

Ramppikuume ja esiintymisjännitys – inhimillistä mutta turhaa

ASIAA KESKITTYMISEN TAIDOSTA

Nuorten jääkiekon MM-kisat ovat parhaillaan menossa. Ensimmäisestä pelistä tuli hieno voitto, mutta yksi asia pisti silmiini: Suomen joukkueella tekemisen into meni yli. Ei ali, vaan yli. Sopivalla tasolla se ei ihan ollut. Eilisestä pelistä tuli hankalasti tappio, mikä sai minut jälleen miettimään, että mikään ei ole niin tärkeää tekemisessä kuin keskittyminen itse asiaan.

Kun kiekko putoaa jäähän, pelaajan tulisi olla valmis. Ei yli, ei ali. Valmis hoitamaan hommansa niin hyvin kuin hän sen osaa. Jämäkästi ja ihan helevetin määrätietoisesti. Jos jahtaa kahta jänistä, molemmat karkaavat.

On hyvä olla innostunut asiastaan, mutta keskittymistä ja suoritustasoa syö, jos ei osaa unohtaa pientä itseään ja keskittyä vain ja ainoastaan asiaansa. Lataus ja hyvä vireystaso ovat valttikortteja ison koitoksen kohdalla, jännittäminen ei. Toivon, että Suomi pärjää hyvin U20-kisoissa.

MM-kisalähetysten aikana huvittaa joidenkin kommentaattoreiden osalta puheen tyhjyys. Sanotaan paljon, mutta ei silti mitään. Ehkä sekin johtuu ramppikuumeesta. Tai itse asia ei saa päätä raksuttamaan, julkisuus kylläkin.

Viime kuukausina olen saanut tavallista enemmän kysymyksiä esiintymisjännityksestä. Kysymyksiä on tullut yritysjohtajilta, esiintyviltä taiteilijoilta ja monilta, jotka muistavat kouluaikojen piinahetket esitelmiä pidettäessä.

Vaikka pieni jännittäminen on inhimillistä, olisi aina hyvä keskittyä vain ja ainoastaan siihen, mitä tekee, ja sen jälkeen siihen, miksi sitä tekee. Itse keskityn usein siihen, mitä minulla on annettavaa yleisölle. Sitten puhun sydämestäni, se kun riittää hyvään lopputulokseen. Täydellistä ei ole, mutta jos riittävästi rentoutuu ja keskittyy, voi joskus jopa yltää täydelliseen suoritukseen. Pakko on vain kuolla jonain päivänä, muuta pakkoa ei yksinkertaisesti ole.

Minulle on toiminut loistavasti se, että en kalastele esiintyessäni (koulutuksissa, mediassa tai muualla) muiden hyväksyntää. En pyri tekemään vaikutusta keneenkään. En hae loistavaa loppupalautetta. Hoidan vain hommani niin hyvin ja rehellisesti kuin pystyn. Olen ajat sitten tehnyt itselleni selväksi, että jokainen ajattelee minusta päänsä sisällä ihan mitä ajattelee, omien tapojensa ja historiansa mukaisesti. Se, mitä joku minusta ajattelee, ei kuulu minulle. Minulla on vastuu siitä, miten minä huolehdin omasta tontistani: ajattelustani, tekemisestäni, valinnoistani. Miten minä otan toisia huomioon. Lopputulos – se ei ole aina ainoastaan minun käsissäni.

Jos alkaisin miettiä, onnistunko tai epäonnistunko, keskittymiseni karkaisi heti. Lamaantuisin enemmän tai vähemmän. Kenties yliyrittäisin ja yli-intoilisin. Sanoisin itselleni, että nyt pitää näyttää. Olisin paikalla fyysisesti, mutta mieli karkailisi vääriin asioihin.

Päästä siis irti lopputuloksen miettimisestä ja keskity asiaan.

Kirjoissani Miksi maali ei synny? ja Mentaaliherätys! on tarkasti lukunsa sekä keskittymisen taidosta että epäonnistumisista palautumisesta.

Tee parhaasi. Se riittää aina. Jos et tee parastasi, kysy itseltäsi miksi.





keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Mitä taivas vastaa?

ASIAA LUOTTAMISESTA

Pian on vuorokausi kääntynyt jouluun.

Olen ollut onnellinen. En ole stressannut joulua, en ole stressannut elämää. Olen avosydämin ottanut vastaan sen, mitä elämä minulle antaa. Teen ne valinnat, jotka ovat minun käsissäni, sydämeni mukaan. Katson sitten, mitä taivas vastaa. Luotan prosessiin.



Me kirjailijat voimme hakea apurahoja. Kyllä minä olen hakenutkin. Mitään koskaan saamatta. Menin taas nukkumaan, lohdutin itseäni jo valmiiksi: Älä, Minna, pety, jos ei taaskaan mitään, kun Suomen tietokirjailijat ry. ilmoittaa päätöksensä. Seuraavana päivänä huomasin apurahan osuneen kohdalleni. Se on kohdistettu seuraavan tietokirjani kirjoittamiseen, ja kirjoitan tuota intohimoa käsittelevää kirjaa ensi vuoden. Se tulee kohdalle, mikä minulle kuuluu. Nöyrä kiitos. Ennen kaikkea kiitos tunnustuksesta työlleni.

Jätin ekan kolumnini. Siitä tuli säkenöivä kiitos toimituksesta. Se on luettavissa ensi kuussa ilmestyvässä arvostamassani lehdessä, ja siitä lisää myöhemmin.

Teen asiakastyötä myös tapaninpäivänä. Sydän sanoi, että kannattaa vastata asiakkaan kutsuun.


Kaunista joulua teille, 
ihanat työni seuraajat, asiakkaat ja ystävät! 
Ilman teitä tätä yhtälöä ei olisi. 


torstai 10. joulukuuta 2015

Pyyhi huulesi kuiviksi julkisella paikalla

ASIAA SIITÄ, MITEN OLLAAN KATKEROITUMATTA JA KYYNISTYMÄTTÄ

Rakastan elämän yllätyksellisyyttä. Joskus elämä yllättää sillä, kuka pääsee lähelle. Koska olen sinut itseni ja elämäni kanssa, olen myös ammatillisesti kovempi luu.



Reilu vuosi sitten tutustuin nuoreen mieheen, jota pidin kulmakarvojani kohotellen ja syvään huokaisten ainoastaan poikana. En voinut kuvitella hänen kanssaan yhtään mitään. Hän kertoi juuri päättyneestä parisuhteestaan, ja minä yritin lohduttaa. Hän halusi tanssia ja kiskoi minut lopulta puoliväkisin tanssilattialle. Sitten hän otti ohjat käsiinsä. Tapasimme vielä pari kertaa, ja hän erittäin fiksusti teki tenän orastaville tunteilleni kertoen lämpimästi mutta suoraan, että hänellä ei ole minulle mitään annettavaa. Muistan itkeneeni keskellä Koskikeskuksen kahvilaa hänen pitkän tekstiviestinsä luettuani, ja en voinut kuin arvostaa hänen lämpöään ja rehellisyyttään.

Sen jälkeen kaikki monimutkaistui kuin varkain. Hän on ollut meistä se, joka on halunnut tavata. Joku ulkopuolinen ja hänet tunteva voisi ajatella, että minulla ei ole hänen elämässään minkäänlaista sijaa tai tilaa. Mutta sydämen syyt ovat erilaiset kuin mielen syyt. Mieli sanoo ei missään nimessä ja sydän sanoo oi kyllä ja absofuckinglutely.

Olen hyvin yllättynyt siitä, miten kiintynyt olen häneen. Hänestä ehti tulla tärkeä osa elämääni. Ihminen, jonka edessä pystyin olemaan kaikin tavoin paljas, keskeneräinen, haavoittuva, villi ja vahva. Luotin hänelle asiani. Järjellä tiedän, että minun on päästettävä hänestä irti, mutta jestas miten olen kipuillut. Joskus itkettää jo aamusta, ja jos ei aamusta, niin ainakin illasta.

Se viimeinen kerta, kun tiesin, että nyt hän lähtee. Seisoin eteisessä pelkässä t-paidassa ja sanoin koiralle: Nyt X lähtee. Ja tiesin prikuulleen, miten hän lähtisi. Hän avasi asunnon oven rappukäytävään, kääntyi katsomaan, katsoi ylös alas ylös, iski silmää ja sulki oven. Ihan niin kuin olin tiennyt viisi sekuntia aiemmin.

Baarissa oli äskettäin joku jostain karannut, sanoi olevansa jo ainakin 23. Jaksoi piirittää ja vaikka minä lopulta olisin kenties voinut taluttaa tämän baarin suloisimman ja seksikkäimmän kaksilahkeisen kotiini, sanoin hänelle hienon hitaan jälkeen, että hänen oli aika lähteä kotiinsa, jonne hän kuului. En halunnut uutta säätöä elämääni säädön perään. Hän kiitti ja lähti. Minä pyyhin huuleni kuiviksi.

Tänään tankotanssitunnin jälkeen niin ylpeänä siitä, että sain ojentauduttua ylhäällä pitkin tankoa, kävelin kotiin ja kurotin rukkasella puiden oksia. Tunsin olevani täysin elossa. Olin onnellinen kuin lapsi valkeissa toppahousuissani. Vettä satoi, mutta minun oli lämmin ja vahva.

Olin onnellinen, koska heittäydyn ja pidän silti kaiken helevetin hulvattoman heittäytymisen keskellä mielessäni talonpoikaisjärjen. Tunnen tunteeni, olen läheisilleni aukottoman rehellinen ja luotettava, otan pelottomasti itseni näköisiä riskejä ja autan vilpittömin sydämin mutta tiukoin mielin asiakkaitani löytämään tiensä siihen, mikä saa juuri heidän sydämensä lyömään kiihkeämmin. Siitähän elämässä on kyse. Että uskaltaisimme, että eläisimme, kun vielä tsäänssiä on. Tee siis itsesi onnelliseksi tänään. Kurota kädellä puiden oksia.


maanantai 7. joulukuuta 2015

Päivänvalossa

ASIAA SUORAVIIVAISUUDESTA



Radio Aallon Sami Virtanen twiittasi Coldplayn ja Tove Lon biisistä Fun. Erehdyin kuuntelemaan sen, ja taas kävi niin, että totuutta ei pääse pakoon. Biisi kertoo erosta, kysyen siitä, mikä oli vääjäämätöntä, kuitenkin näin:

But didn't we have fun?
Don't say it was all a waste
Didn't we have fun?
From the top of the world
Top of the waves

Viime viikolla kiteytyi lopullisesti se, että jos mies ei voi suudella minua vaikkapa Tampereen Hämeenkadulla keskellä kirkasta päivää (voi se olla harmaa ja ankeakin), hän ei ole yksityiselämässäni minua varten. Niin yksinkertaista.

Meillä oli hauskaa, ei epäilystäkään, mutta hetken joudun nieleskelemään. Salaisuuksissa eläminen ei ole minua varten. En myy itseäni kuin kauppatavaraa.

Yhtä vähän minusta on mielistelemään ketään työelämässä, jotta saisin jonkin kaipaamani homman. Osaan olla hassu ja letkeäkin, mutta jos puhutaan työasioista, I mean business. Reittä pitkin en yhtäkään työtä itselleni tarvitse, thank you very much.

Mieluummin olen iloinen ja onnellinen, koska olen vapaa kaikesta, mikä ei päivänvaloa kestä.