torstai 28. tammikuuta 2016

Kiss My Turku or Something

ASIAA MIELEKKÄISTÄ SUHTEISTA

Istun aina tyylikkään Anitan vieressä kahvilassa sen ikkunaseinän edessä, josta on suora näkymä vilkkaalle kadulle. Kadun toisella puolella korkeintaan parikymppinen nuoripari suutelee hellästi. Pieniä viipyviä suukkoja. Totean Anitalle, että nuo ovat rakastuneet. Poika näyttää hyvin kasvatetulta ja hyvätuloisen perheen vesalta moitteettomasti istuvissa vaatteissaan, kenties hakee jopa oikeustieteelliseen tuuhean tukkansa kanssa. Hänen suloisuuttaan korostaa musta kangaskassi, jossa lukee punaisen sydämen kera KISS MY TURKU. Viimeinen suukko ja pojan ponihäntäinen nuorikko rientää kadun toiselle puolelle ja katoaa kulman taakse. Poika steppaa muutamia askeleita paikallaan, katsoo alas ja alkaa pyyhkiä kyyneleitään. Ryhdistäytyy, pyyhkii taas silmiään ja katsoo suuntaan, jonne tyttö katosi. Sitten hän loikkii yli räntäisen kadun tytön perään. Anita alkaa itkeä.

Sanovat sitä rakkaudeksi.

Olin jo varma, että olin jättänyt satunnaisen rakastajani taakseni. Maanantaina minä napsautin sormiani. Hän kysyi, että mitä minä napsauttelen, ja sitten hän saapui luokseni. Tämä on jo kolmas vuosiluku, kun hän on elämässäni. Ehkä hänestä on tullut vakituinen satunnainen rakastaja. En kysy hänen elämästään, eikä hän puutu koskaan minun elämääni. Elämäntilanteemme vaihtelevat, eikä kukaan tiedä, näemmekö me enää koskaan. Hänkin kun alkaa olla jo ikämiehiä, pian jo 27. Hän valitteli treenien jälkeen kankeuttaan, minä kehuin tankotanssin vain notkistaneen jäseniäni.



Minulla ei ole ymmärrystä siitä, miksi hän on yhä elämässäni. Ulla sanoo, että pitääkö sitä kaikkea määritellä. Hän on aivan oikeassa.

Alkuvuosi on jo näyttänyt minulle, että pystyisin olemaan toisen ihmisen, sopivanlaisen, kanssa me. Jos ei sopivanlaista tule, minulla ei ole mitään vakituisen satunnaista kankeaa rakastajaa vastaan.

****

Olen aloittanut Kotilääkäri-lehden kolumnistina. Ensimmäisen kolumnini yhteydessä julkaistiin tämä haastatteluni.


lauantai 16. tammikuuta 2016

Kasiteoria – sitoutumiskammoisen pohdintoja

ASIAA PARISUHTEISTA



"Lopetat monet viestisi toteamalla, että sinä olet sellainen kuin olet ja et siitä muutu", Haastajani sanoo. "Jos joskus ajattelet olevasi vielä parisuhteessa, sinun kannattaa muistaa, että sinun ympyräsi lisäksi yhtälöön tulee toinenkin ympyrä. Ja silloin täytyy tehdä kompromisseja."

Hän piirtää sormellaan reiteensä kaksi ympyrää, jotka muodostavat kahdeksikon. Huomaan, että ne ovat kiinni toisissaan. Keskustelemme siitä, että voin mielestäni joustaa siitä, mitä ja millainen olen, ehkä kolme prosenttia. Hän on kärsivällinen ja jättää minut  miettimään asiaa.



Kiikutan tämän kasiteoriaksi nimeämäni ajatuksen ystävilleni. Juomme kahvia ja pohdimme. Sanon ystävilleni, että en halua joutua ansaan, en saada elinkautista, en kadottaa elämäniloani. En halua, että minulle valehdellaan tai minua petetään.

"Ei kai sinulla ole mitään asiaan liittyviä traumoja", Sanna kysyy hilpeällä äänellä. Me kaikki pöydän ääressä istuvat purskahdamme nauramaan.

Olen nähnyt liian paljon huonoja suhteita, joissa asioista ei puhuta, vaan hiljaa kärsitään tai petetään. Sellaisia, joissa molemmat syövät toisiaan tavalla tai toisella. Sitten elämä onkin jo ohi.

Alan saada vihiä siitä, että parisuhteessa minä voin olla minä, mutta minusta tulee myös osa asiaa nimeltä "me". Mietin yhä, että  asian nimeltä "me" pitää olla jotain sellaista, että minun on hyvä olla. Etten vain kadota ydintäni; sitä mehua, joka tekee minusta minut. Silti haluan kasvaa myös toisen avulla.

Ystäväni Ulla täräyttää pitkällä parisuhdehistoriallaan asian minulle niin, että ymmärrän paremmin:

"Meillä voi olla vaikkapa kolmen tason tarpeita: ykkös-, kakkos- ja kolmostason tarpeita. Ykköstason tarpeista ei kannata luopua parisuhteessa. Nuo tarpeet kertovat, kuka ja mitä sinä olet. Sellainen tarve voi olla vaikka tarve rehellisyyteen, halu joogata tai sitoutuminen omaan kutsumustyöhön. Kakkos- ja kolmostason tarpeista voi neuvotella ja niissä voi hyvin tehdä kompromisseja." (Tässä vaiheessa harkitsen jo, että voisin joustaa parisuhteessa nelisen prosenttia.)

Moni ihminen luopuu ydintarpeistaan parisuhteessa. Joskus symbioottista yhteiseloa pidetään idealistisena, vaikka kukaan toinen ei voi elää toisen elämää tai vastata toisen kasvuprosessista. Symbioottisesta suhteesta voi tulla myös kuin loinen ja sen isäntä. Vai koira ja sen isäntä? Emäntä siis ja sen palvelija?

Ulla muistuttaa, että kasi on oikeasti ikuisuuden symboli. Kahden ympyrän välillä on yhtymäkohta, liitos. Tuo liitos lienee parhaillaan rakkaus. Ei riippuvuus, ei pelot, ei tottumus. Rakkaus ja sen tuoma halu kasvaa yhdessä, toista tukien.


Taidan tietää, mitä haluan parisuhteelta. Mutta vintageturkistakeistani, verkkosukistani, stringeistäni, hiphopista ja tankotanssista en muuten luovu. Kiroilustani voidaan neuvotella – tietyn prosenttiosuuden verran. Tarvitsen vielä harjoittelua, ettei pakokauhu iske.





keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Haastaja on paikalla, ja oppilas on todella valmis

ASIAA SIITÄ, KUN ELÄMÄ TARJOAA KASVUPAIKKOJA




Jotta en lässyttelisi turhia, menen suoraan asiaan. Olen kiskonut perässäni kahden vuoden takaisia asioita kuin kivirekeä. Olen hävennyt sitä, miten haukuin elämääni vaikuttaneen miehen itselleni tyypillisesti eli lyttyyn, kun tilanne kiristyi. Olen tuskaillut sitä, etten osannut hoitaa tilannetta yhtään sen paremmin.

Joulun maissa asetin itselleni muutaman tavoitteen. Yksi niistä oli, että haluan harjoitella parisuhteessa olemista. En tarvitse suhdetta, sen ei tarvitse tulla, mutta haluan edes päästä asiaa harjoittelemaan. Riittävän varovaisesti, etten panikoi. Ajattelin, että tämä tavoite toteutuu ehkä listani viimeisimpänä, jos sittenkään.

Samalla tiesin myös, että syksyn suhdekuviot ovat ohi. Eikä niihin ole minun puoleltani enää syytä palata, vaikka kauniista muistoista kiitänkin mielessäni.

Kun tumma hevonen vuosien takaa otti minuun yhteyttä, minä en tiennyt, että olin saanut vastauksen toiveeseeni. Hän halusi tavata. Hän halusi jutella. Vuorovaikutuksemme on vain syventynyt, ja minulla ei ole mitään kiirettä suhteeseen. Hän testaa eri tavoin kärsivällisyyttäni ja epävarmuuden sietokykyäni. Miten ihanaa on ollut huomata, että olen osannut ja pystynyt! Tapamme kommunikoida on kuin vuorovettä. Se menee omalla painollaan, ees taas ees taas. Hän haastaa omalla tavallaan ja minä omallani. En anna enää tuumaakaan periksi siinä, että joko olemme täysin rehellisiä toisillemme tai sitten meillä ei vain ole mitään. En jätä asioita kysymättä, jos minua jokin askarruttaa. En pelaa. En manipuloi. Jos kuohahdan liikaa, pyydän heti anteeksi ja käyn katsomassa peiliin. Sitten pyrin korjaamaan tapaani olla suhteessa häneen. Hän näyttää tekevän samoin minun suhteeni.

En myöskään peittele lämpimiä tunteitani. Koska niitä on, ilmaisen ne. Rakastan ylipäänsä sitä, miten me kommunikoimme. Neuvotellen, vääntäen, avaten. Se toimii kauniisti.

Näen jatkuvasti suhteita, joissa peitellään, valehdellaan ja petetään. Naiset ja miehet tekevät niin. Erilaisin tekosyin. Se on kamalaa elämää. Minä haluan pitää huolen siitä, että suhteessa toiseen olen umpirehellinen. Minun kanssani ei tarvitse arvailla eikä epäillä. Se on myös toiselle mahdollisuus kasvaa rehelliseen suhteeseen, rehelliseen olemiseen.

Lähes kaikki suhteeni (ne harvat hah) ovat alkaneet vahvasti fyysisellä puolella. Kuin salamanisku. Mutta tarpeeni ovat muuttuneet. Nyt osaan olla eri tavalla maltillinen, vaikka minulla ei ole pitkän tähtäimen odotuksia toisen suhteen.

Mutta jos edes saisin tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin olen, ilman että minun täytyy pyydellä anteeksi yhtään puolta persoonastani, blogistani tai julkisuuskuvastani? Elämäni on sellaista kuin se on. Saman hyväksynnän haluan antaa myös toiselle. Samalla molemmat ovat rehellisyyden valossa vapaita lähtemään yhtälöstä ihan milloin vain.

****

Lämpimät onnittelut U20-maajoukkueelle MM-kullasta!
Erityisesti olen iloinen siitä, että Jukka Jalonen sai kultaisen mitalin kaulaansa jälleen kerran. Hän on varmasti työllään ja persoonallaan kasvattanut meistä monia.