perjantai 25. maaliskuuta 2016

Mea culpa – minä olen vastuussa

ASIAA TOSIASIOIDEN TUNNISTAMISESTA JA TUNNUSTAMISESTA




Eilen oli isoa kipuilua. Olen nopea prosessoimaan kipukohtia ja tarvittaessa pohjamudan kautta. Ystävä muistutti, että on kiirastorstai. Minä ajattelin kukkulaa, jolla joku kävi rukoilemassa ja antautumassa tielleen.

Eilen opin ja oivalsin paljon. Olen pitkään seurannut, miten miehet pakenevat läheltäni. Jokainen ihana mies, josta voisin kiinnostua, pakenee päästyään lähelleni. Minä olen ihmetellyt, että mikä noita miehiä vaivaa. Ystävänikin ovat ihmetelleet.

Näillä miehillä on yksi yhteinen nimittäjä. Minä.

Osaan olla sydän auki, osaan rakastella sydän auki, osaan elää sydän auki. Mutta jos mies vihjaakin mihinkään, mikä minusta kuulostaa jatkumolta ja tai parisuhteelta, minä itsellenikin erittäin ovelasti alan pedata sitä hetkeä, jolloin hän lähtee. Jos hän ei lähde, minä varmasti sanoillani petaan itselleni exitin, jotta pääsen suhteesta ulos nopeasti ja ketterästi.

Minun lapsuuteni mieskokemukset olivat karmeita. Hyvin traumaattisia. Ensimmäinen muistoni omasta isästäni oli, että huusin, jos hän yritti koskea. Inhosin hänen kosketustaan. En ole nähnyt häntä moniin vuosiin, ja irrottautuminen vanhemmistani on ollut loistava pohja mielenterveydelleni. Hoitopaikan mies oli juoppo ja väkivaltainen. Isoisäni oli juoppohullu, joka hakkasi vaimoaan ja meni tarvittaessa kirveellä oven läpi. Äitini isä oli aina kaukainen. Tiesin vain, että vankilassa hän oli istunut. Koulussa miesopettajani pahoinpiteli ja haukkui meitä lapsia, kenenkään asiaan sen kummemmin puuttumatta.

Nyt aina ja silloin harvoin, kun elämääni tulee erittäin ihana mies, minä edelleen panikoin. Odotan heidän pakenevan ja jättävän minut ilman rakkauttaan, joten he varmasti pakenevat. Olenhan odotukseni jo valmiiksi pedannut. Sitä saa, mitä tilaa.

En voi muuttaa asioita, joita en tunnusta. Kiitos kaikille ihanille miehille, jotka ovat minua rakastaneet. Kiitos heille, jotka ovat pysyneet ystävinäni. Kiitos siitä ihanasta tosiasiasta, että minä haluan avoimin sydämin ja rohkeasti toivottaa elämääni parisuhteen, jossa meidän on molempien hyvä olla ja kasvaa yhdessä. Olenhan minä sentään loistava pakkaus, enkä vain sängyssä. Tästä se lähtee, ja pidän teidät varmasti ajan tasalla.





keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Tämä intohimon rytmi

ASIAA SIITÄ, KUN ANTAA MENNÄ JA ELÄMÄ VARMASTI ANTAA TAKAISIN – TAVALLA TAI TOISELLA



On ollut yhtä aikaa sekä todella helppoa että hieman vaikeaa. Vaikeus tulee egosta, pienestä mielestä, joka yrittää hallita asioita ja ihmisiä, jotka eivät ole hallittavissa.

Helppous on minulla nyt sitä, että tunnen olevani sataprosenttisesti kotona itsessäni. Olen omalla tielläni oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Tiedän, kuka ja mitä olen.

Tein äskettäin hommia erään miesasiakkaani kanssa. Jestas, miten hän kiemurteli ja minä yritin päästä hänen mielensä johtolankoja pitkin asian ytimeen. Vaikka hän puhui monista asioista, vein keskustelun systemaattisesti aina hänen parisuhteensa sekavaan tilaan, kunnes en enää. Sitten hän jo itse luovutti:

Pitäisikö tuosta parisuhteesta vielä puhua?

Puhuimme. Hän sanoi lopulta jotain, mikä minua hätkähdytti:

Olen ihan kehitysvammainen näissä parisuhdeasioissa.

Taas näin, miten vaikeaa meidän on suhteissamme rakastaa ja tulla rakastetuksi. Avata omat olomme ja ajatuksemme, rehellisesti ja aidosti. Ilman kiemurteluja. Oli totuus mitä tahansa. Silti aina helpottaa, kun voi myöntää sen, mikä on niin vaikeaa.

Minä olen oppinut puhumaan läheisilleni totta hyvin avoimesti. Jos en siihen heti pysty, niin ainakin hyvin pian, ensituskailujen jälkeen. 

Taannoin kustannustoimittajani sanoi minulle kirjailijapolkuani seurattuani, että hän näkee, että minulla ei ole enää valinnanvaraa. Kaikki, mistä olen kirjoittanut ja tulen kirjoittamaan, noudattaa tiettyä loogista kaarta. Ensin tuli jääkiekko, tavoitteet ja talonpoikaisjärki kirjassa Miksi maali ei synny? Sitten oman loppuelämän pelastamisen maanläheiset keinot Mentaaliherätys!-kirjassa, jonka tunnettu Superpesis-pelaaja ylisti minulle taivaaseen asti. 

Nyt kirjoitan intohimosta. Sen jälkeen tulee lapsuuteni tarina.

Ei saatana, miten vaikeaa on kirjoittaa intohimosta. Tämän yhä ajoittain niin kankean ja tuomitsevan yhteiskunnan keskellä on haasteellista kirjoittaa intohimosta niin, etten jarruttelisi. Mutta minä tiedän kyllä intohimon eri aspektit erittäin hyvin ja elän niin kuin opetan ja en taida enää jarruja tarvita, koska vapaus on minussa. Intohimon rytmi on minussa, ja minun pitää nyt vain heittäytyä täysin tuon rytmin vietäväksi.

Vaikka järki menisi, nyt mennään. Saa se järki mennäkin. Sydän pysyy minulla kyydissä mukana, ja sydän on edelleen se päällikkö.

Kun jokin asia on todella totta, meillä ei oikeastaan ole enää valinnanvaraa.
– Robert Holden

(Tähän kaikki mahdolliset amenet, hallelujahit ja sinetit, kuten rock on.)




sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Antaudu

ASIAA ELÄMÄLLE ANTAUTUMISESTA




Torilla vanha mies juoksee perääni. (Aina ne miehet jaksavat juosta perässäni tai tehdä aaltoja edessäni.) Hän kysyy, mistä olen löytänyt niin harvinaisen hyljeturkistakin. Kerron hänelle, että se on vintagea. Uutta en ostaisi ikinä. Ystäväni kiusoittelee minua Afrikasta työmatkaltaan, kun en syö lihaa. Ei me yksisarviset. Paitsi intohimon hetkellä.

Nuorena lempirunojani oli Pablo Nerudan runo, joka alkoi "Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni". Minäkin voin, mutta en kirjoita. On ollut erittäin raskas kuukausi. Nyt vesivahingon kärsinyt asuntoni on tyhjä. Kiitos ystävien avusta ja tuesta – olette tosi rakkaita. Istuin illalla tyhjän asunnon lattialla ja kiitin sitä muistoista. Seinälle heijastui varjo kuin portti. Kävellessäni hetken päästä ulkona tietä pitkin huomasin märässä kadussa sydämen. Koko ajan viisas elämä antaa minulle merkkinsä ja signaalinsa.



Minua ohjataan. Olen oikealla tiellä, vaikka välillä tekee kipeää ja kaikki tapahtuu usein niin nopeasti.

Luin kerran kirjan miehestä, joka yritti itsemurhaa. Ollessaan koomassa hän näki enkeleitä, jotka ohjasivat häntä matkallaan. Nousi rajuilma. Miehellä oli enää mukanaan matkalaukku, jossa hän kantoi rakkaimpia muistojaan. Tuuli yltyi niin kovaksi, että matkalaukku valokuvineen katosi tuulen mukana. Mies itki lohduttomasti. Enkeli ilmestyi ja sanoi, että tavaroilla ei ole väliä. Kaikki, mikä on ollut rakasta ja keitä olemme rakastaneet, on aina mukanamme, sydämessämme. Ei koettu rakkaus ole tavaroihin tai fyysiseen olomuotoon sidottua.

Olen ajatellut tuota tarinaa monta kertaa viimeisen kuukauden aikana, kun kohtalon sormi ohjaa avointa sydäntäni jämptisti ja kauheasti enää armoa antamatta. Kun kutsu elämältä tulee, minä menen.

Rakastelen nykyään harvoin ja erittäin valikoidusti - yhtä tarkasti kuin ampumalla kymppien sarjan ilmakiväärillä. Tiistai-iltana sain yllättäen rakastella miehen kanssa, joka osasi ottaa minut juuri oikein. Me puhuimme samaa kieltä, ja hänen kanssaan minä sain olla Nainen. Hengitin hänen kainalossaan hänen ihoaan vielä myöhemmin ja sanoin hänelle: "Imppaan sua. Varastoon." "Mä huomaan sen", hän sanoi ja piti minua tiukasti kainalossaan. Olen niin valtavan kiitollinen tuosta kokemuksesta.

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni, mutta en minä sitä tee. Tänä yönä minä kirjoitan, että toivon sinulle tätä samaa voimaa, nöyryyttä ja rohkeutta kulkea sitä tietä, joka on sinulle se oikea. Kyllä sydän tietää. (Ego ei tiedä sen sijaan yhtään mitään.)


lauantai 5. maaliskuuta 2016

Selviytymistä kaaoksen keskellä

ASIAA HETKEEN TARTTUMISESTA
ELI MITEN MURHE TALTUTETAAN






















Kirjoitan tätä kaaoksen keskellä.

Ensin lähes uusi ja todellakin kallis läppärini kuoli. Saivat sen kuitenkin liikkeessä vielä pelastettua, tiedostojeni kera. Koira oli vähällä joutua ikävään onnettomuuteen, mutta sekin asia ratkesi ihmeellisesti ja hyvin. Ex-rakastajani kuoli. Uskon, että hänenkin tilanteensa on nyt parempi, mutta suruahan se vaati, minulta ja monelta.

Eräänä sunnuntaiaamuna ovikelloni soi. Olin ollut aamuneljään asti bilettämässä perustamani Naisten Akkulataamon ihanien kaunottarien kanssa. Laahustin ovelle aamutakissa ja otsa rypyssä. Alakerran nuori mies katsoi minua tutkivasti ja kysyi, että valuuko minulla jossain vesi, kun hänen kattonsa vuotaa. Ei, minä en ollut sammunut päissäni suihkuun ja viemärikannen päälle. Minä, raivoraitis vaikka vähän villi.

Odottelen tästäkin asiasta onnellista lopputulosta. Tämän hetken tilanne on se, että joudun olemaan kodistani evakossa useita kuukausia taloyhtiöön osuneen laajan vesivahingon takia. On ollut hieman raskas kuukausi.

Kirjoitan samalla kirjaa intohimosta, ja uskon, että elämä järjestää kaikki hankalatkin tapahtumat minun parhaakseni – jonnekin minua ohjataan. Tankotanssin. Lisäksi tuttavani kilpa-ampuja on opettanut minua ampumaan ilmakiväärillä. Tokalla harjoituskerralla ammuin heti 10, 10, 10 ja 9. Piilolinsseillä näen tuossa touhussa vain lähelle, ja maalitaulu on epämääräinen läntti. Pyysin lisähaasteita. Ammuin yläseiskan, oikean seiskan, alaseiskan, mutta vasen seiska meni vitoseksi. Korjasin sen seuraavalla laukauksella seiskaksi. Fiiliksellä, "sillä tunteella", onnistun parhaiten. Kun en meinaan kunnolla näe.

Treffeilläkin olen ehtinyt juosta. Stockmannin hississä sain Suudelman, joka oli suoraan Tuulen viemää -leffasta. En tiedä, kumpi meistä pelästyi enemmän.

Naispuolinen ystäväni kertoi, että hän on kadehtinut minua siitä, miten paljon miehet juoksevat perässäni. Niitähän kieltämättä tulee koko ajan ja joka paikasta esiin. Ystäväni kertoi miettineensä asiaa tarkemmin. Hän sanoi tulleensa siihen tulokseen elämääni seurattuaan, että ei miesten jatkuva kohtaaminen (ja torjuminen) oikeastaan ole ollenkaan helppoa. Juu ei. Joskus on parempi tuijottaa vain maankamaraa, kun kävelen eteenpäin.

Tämä on minun näköistäni elämää, kaaoksessa. Mutta täysillä oikeaan suuntaan.




P.S. Sain minä palkinnonkin. Tamperelainen Pole Academy totesi näin:

Voittajan on helppo hymyillä! 
Palkitsemme joka jaksossa erikoismaininnan ansaitsevan oppilaan 50 euron stipendillä. 
Minna aloitti tankotanssin meillä viime syksynä ja on sen jälkeen ylittänyt itsensä monta kertaa. Minnan huikea asenne ja positiivisuus ei ole jäänyt ohjaajiltakaan huomaamatta.