maanantai 11. heinäkuuta 2016

Intoa omalta tieltä (terveisiä!)

ASIAA SIITÄ, KUN IHMINEN TEKEE SITÄ, MIKÄ TEKEE HÄNET ONNELLISEKSI

Ensi vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun aloitin työni mentaalivalmentajana. Olin utelias, innostunut ja toiveikas. Nyt lähes vuosikymmen myöhemmin olen paljon voimakkaampi ja kovanahkaisempi, mutta uteliaisuuden ja innostumisen tilalla on jotain vahvempaa: sydämen vahva palo. Enää en ole toiveikas. Sen sijaan olen äärimmäisen luottavainen. Luotan siihen, että minun käy elämässä hyvin. Luotan siihen, että kun teen parhaani ja uskallan, elämä auttaa minua koko ajan minulle omimpaan suuntaan.

Sain eräältä naiselta äskettäin meiliä. Hän avautui vaikeasta asiastaan ja kertoi, että hän on seurannut jo pitkään "oppejani ja edesottamuksiani" (jälkimmäinen sana nauratti minua). Hänen tilanteensa oli sellainen, että joku hänen kengissään oleva olisi voinut kirjoittaa minulle hyvinkin katkuisen viestin, mutta hän kirjoitti jotain kovin ilahduttavaa:

Jatka maailman paremmaksi tekemistä.

Olen keskellä sellaista työmäärää, että nyt on pidettävä pää viileänä ja askeleet varmoina. Kirjoitan seuraavaa tietokirjaani intohimosta, ja jo saamastani paheksunnasta huolimatta en suostu kirjoittamaan tasapaksua ja sovinnaista kirjaa intohimosta. Ei saatana. (Ja kyllä, minä kiroilen sopivasti ja hallitusti, eheh.)

Samalla vastaanotan asiakkaita, koulutan ryhmiä, kirjoitan fiktiivistä tv-sarjaa aivan täpinöissäni ja suunnittelen tv:n puolelle keskusteluohjelmaa. Onneksi kaikkea ei tarvitse yksin pähkäillä, vaan aina on rinnalle ilmestynyt hyvä tyyppi tai pari.

Olen myös erittäin innostunut siitä, että minä (minä!) osaan käsikirjoittaa tv-draamaa. Olen viikonlopun ahminut YouTubesta Hollywood-kirjoittajien ohjeita siitä, millainen on toimiva käsikirjoitus. Ensi vuonna haen käsikirjoittajakouluun. 

Koska ymmärrän itseäni ja osaan lukea toisia, osaan kertoa myös mielekkäitä tarinoita.

Pus pus taas.

Kuva Liisa Karling 2016.


sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Sanansa mittainen

ASIAA SIITÄ, ETTÄ PASKAN JAUHAMINEN KANNATTAA LOPETTAA




Ensin kiitos kaikille, joilta tuli paljon palautetta – yllättäen vain positiivista – edellisestä blogitekstistäni, joka käsitteli nöyryyttä. Teksti nousi hetkessä kaikkien aikojen seitsemänneksi suosituksi blogissani, jossa on jo satoja tekstejä.

Asiaan. Olen usein kuullut erityisesti miehiltä, että olen heidän mielestään pelottava. Joskus se sanotaan minulle suoraan, joskus välikäden kautta. Olen miettinyt, mistä se mahtaa johtua. Onko syynä 181 cm pituuteni, suoruuteni ja tarkkuuteni, tanssitaitoni, työni vai mikä? Joku mietti tänään Twitterissä, että olenko joskus ollut Gladiaattori-ohjelmassa, ja sehän minua nauratti. Eräs tuttuni on todennut usein, että kaltaiseni naiset olisi ennen poltettu noitina. Ehkä hän tarkoitti sillä vahvaa seksuaalisuuttani tai kykyäni joskus tietää hyvinkin kummallisia asioita ennalta. En tiedä. Löysin joka tapauksessa taas itselleni uuden kasvusuunnan:

Olosuhteiden pakosta käyn nykyään vähän harvemmin baarissa tanssimassa. Viime yönä nojasin kostean kuumassa baarissa seinää vasten ja katselin tanssivia ihmisiä. Olin vesiselvä, kuten aina.

Yhtäkkiä miesääni erottui hälinän keskeltä:

Moi Minna, mitä sulle kuuluu?

Ensin ajattelin kuulleeni väärin, mutta käännyin sitten katsomaan taakseni.

Hän oli luokkaa Kevin Costner ja Steve McQueen, sitä tyyppiä, joka saa naisten pupillit laajenemaan ilosta.

Minä en ensin muistanut häntä, mutta hän muisti minut.

Me tapasimme täällä tasan vuosi sitten.

Hän oli taas poikain kanssa kesäretkellä Porvoosta. Hiukset olivat erilaiset ja astetta vaaleammat. Hänen nyt niin kirkkaat silmänsä, ja se tuttuus, jonka kerran jo totesimme.

Muistatko meidän vetomme? Sanoin, että tulisin tasan vuoden päästä takaisin.

Samassa minua kylmäsi kuin yllätettynä. Hän oli ollut vuotta aiemmin pöytäseurueessa hiljaisemmasta päästä, mutta hän oli yhtäkkiä halunnut lyödä kanssani vetoa. Veto meni niin, että jos Tappara voittaisi keväällä 2016 jääkiekon Suomen mestaruuden, minä viettäisin tämän miehen kanssa yön. Minä harkitsin pitkään ja annoin sanani. Sitten hän saatteli minua kotiin päin, ja emme me sitä kävelymatkaa ihan heti unohda.

Nyt kun tuli vedonmaksun aika, selkärankani huojui. Sönkkäsin, että kyllä se oli ihan sattumaa, että olin taas baarissa vuotta myöhemmin. (Haloo, minä, joka en usko sattumaan pätkän vertaa.) Sitten minä kirjaimellisesti otin askeleen taaksepäin ja käänsin selkäni. Ja hän lähti.

Minä, suoraselkäinen ihminen (tai sellaisena olen itseäni pitänyt), tajusin, että en ole aina sanani mittainen. Että joskus sanon asioita, joita en tarkoita tai joiden takana en voi seistä. Että voin vaikuttaa pelottavalta, mutta joskus olen yllätettynä ihan hiiri tai ainakin Minni Hiiri. Se on asia, jonka täytyy muuttua. Että jos jotain sanoo, sanansa pitää. 

Kyllä minä kadun.