Ensi vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun aloitin työni mentaalivalmentajana. Olin utelias, innostunut ja toiveikas. Nyt lähes vuosikymmen myöhemmin olen paljon voimakkaampi ja kovanahkaisempi, mutta uteliaisuuden ja innostumisen tilalla on jotain vahvempaa: sydämen vahva palo. Enää en ole toiveikas. Sen sijaan olen äärimmäisen luottavainen. Luotan siihen, että minun käy elämässä hyvin. Luotan siihen, että kun teen parhaani ja uskallan, elämä auttaa minua koko ajan minulle omimpaan suuntaan.
Sain eräältä naiselta äskettäin meiliä. Hän avautui vaikeasta asiastaan ja kertoi, että hän on seurannut jo pitkään "oppejani ja edesottamuksiani" (jälkimmäinen sana nauratti minua). Hänen tilanteensa oli sellainen, että joku hänen kengissään oleva olisi voinut kirjoittaa minulle hyvinkin katkuisen viestin, mutta hän kirjoitti jotain kovin ilahduttavaa:
Jatka maailman paremmaksi tekemistä.
Olen keskellä sellaista työmäärää, että nyt on pidettävä pää viileänä ja askeleet varmoina. Kirjoitan seuraavaa tietokirjaani intohimosta, ja jo saamastani paheksunnasta huolimatta en suostu kirjoittamaan tasapaksua ja sovinnaista kirjaa intohimosta. Ei saatana. (Ja kyllä, minä kiroilen sopivasti ja hallitusti, eheh.)
Samalla vastaanotan asiakkaita, koulutan ryhmiä, kirjoitan fiktiivistä tv-sarjaa aivan täpinöissäni ja suunnittelen tv:n puolelle keskusteluohjelmaa. Onneksi kaikkea ei tarvitse yksin pähkäillä, vaan aina on rinnalle ilmestynyt hyvä tyyppi tai pari.
Olen myös erittäin innostunut siitä, että minä (minä!) osaan käsikirjoittaa tv-draamaa. Olen viikonlopun ahminut YouTubesta Hollywood-kirjoittajien ohjeita siitä, millainen on toimiva käsikirjoitus. Ensi vuonna haen käsikirjoittajakouluun.
Koska ymmärrän itseäni ja osaan lukea toisia, osaan kertoa myös mielekkäitä tarinoita.
Pus pus taas.
![]() |
Kuva Liisa Karling 2016. |