sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Sanansa mittainen

ASIAA SIITÄ, ETTÄ PASKAN JAUHAMINEN KANNATTAA LOPETTAA




Ensin kiitos kaikille, joilta tuli paljon palautetta – yllättäen vain positiivista – edellisestä blogitekstistäni, joka käsitteli nöyryyttä. Teksti nousi hetkessä kaikkien aikojen seitsemänneksi suosituksi blogissani, jossa on jo satoja tekstejä.

Asiaan. Olen usein kuullut erityisesti miehiltä, että olen heidän mielestään pelottava. Joskus se sanotaan minulle suoraan, joskus välikäden kautta. Olen miettinyt, mistä se mahtaa johtua. Onko syynä 181 cm pituuteni, suoruuteni ja tarkkuuteni, tanssitaitoni, työni vai mikä? Joku mietti tänään Twitterissä, että olenko joskus ollut Gladiaattori-ohjelmassa, ja sehän minua nauratti. Eräs tuttuni on todennut usein, että kaltaiseni naiset olisi ennen poltettu noitina. Ehkä hän tarkoitti sillä vahvaa seksuaalisuuttani tai kykyäni joskus tietää hyvinkin kummallisia asioita ennalta. En tiedä. Löysin joka tapauksessa taas itselleni uuden kasvusuunnan:

Olosuhteiden pakosta käyn nykyään vähän harvemmin baarissa tanssimassa. Viime yönä nojasin kostean kuumassa baarissa seinää vasten ja katselin tanssivia ihmisiä. Olin vesiselvä, kuten aina.

Yhtäkkiä miesääni erottui hälinän keskeltä:

Moi Minna, mitä sulle kuuluu?

Ensin ajattelin kuulleeni väärin, mutta käännyin sitten katsomaan taakseni.

Hän oli luokkaa Kevin Costner ja Steve McQueen, sitä tyyppiä, joka saa naisten pupillit laajenemaan ilosta.

Minä en ensin muistanut häntä, mutta hän muisti minut.

Me tapasimme täällä tasan vuosi sitten.

Hän oli taas poikain kanssa kesäretkellä Porvoosta. Hiukset olivat erilaiset ja astetta vaaleammat. Hänen nyt niin kirkkaat silmänsä, ja se tuttuus, jonka kerran jo totesimme.

Muistatko meidän vetomme? Sanoin, että tulisin tasan vuoden päästä takaisin.

Samassa minua kylmäsi kuin yllätettynä. Hän oli ollut vuotta aiemmin pöytäseurueessa hiljaisemmasta päästä, mutta hän oli yhtäkkiä halunnut lyödä kanssani vetoa. Veto meni niin, että jos Tappara voittaisi keväällä 2016 jääkiekon Suomen mestaruuden, minä viettäisin tämän miehen kanssa yön. Minä harkitsin pitkään ja annoin sanani. Sitten hän saatteli minua kotiin päin, ja emme me sitä kävelymatkaa ihan heti unohda.

Nyt kun tuli vedonmaksun aika, selkärankani huojui. Sönkkäsin, että kyllä se oli ihan sattumaa, että olin taas baarissa vuotta myöhemmin. (Haloo, minä, joka en usko sattumaan pätkän vertaa.) Sitten minä kirjaimellisesti otin askeleen taaksepäin ja käänsin selkäni. Ja hän lähti.

Minä, suoraselkäinen ihminen (tai sellaisena olen itseäni pitänyt), tajusin, että en ole aina sanani mittainen. Että joskus sanon asioita, joita en tarkoita tai joiden takana en voi seistä. Että voin vaikuttaa pelottavalta, mutta joskus olen yllätettynä ihan hiiri tai ainakin Minni Hiiri. Se on asia, jonka täytyy muuttua. Että jos jotain sanoo, sanansa pitää. 

Kyllä minä kadun.



1 kommentti:

  1. Hei mahtavaa kun jätit kommenttia ja näin ollen jäljen blogiisi. ☺ Ja kiitos kannustuksesta! Kirjoittaminen on nyt vähän jäänyt, koska en halua enään kaikkea kertoakaan niin avoimesti. Maailma on julma paikka. Mutta jään lueskelemaan tekstejäsi. Aistin sinussakin voimaa, jota arvostan ihmisessä kovasti.

    VastaaPoista