sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Miten lopettaa mitäänsanomattoman tylsän elämän eläminen?

ASIAA ANKARAN POHJATYÖN TEKEMISESTÄ



Blogini lukija lähetti kysymyksen tai pari:
Miten saan tässä väsyneessä arjessa valjastettua energiani oikeaan suuntaan? Olen niin turta tyhmien työpäivien jälkeen, etten saa mitään oikeasti minulle hyvää aikaiseksi. Pää on tyhjillään tai haahuilen ajatuksissani sinne tänne enkä osaa keskittyä mihinkään asiaan kunnolla.
Tunnen itseni laiskaksi ja tiedän, että tällä tavalla sohvalla makaamalla elämä menee ohi.
En halua tälläistä mitäänsanomatonta tylsää elämää,  ja silti elän sitä. Miten saan itsessäni olevan potentiaalin irti ja voin sitoutua tekemään asioita?
Ensin lähtisin lukijan kanssa porautumaan ajatukseen "väsyneestä arjesta". Mitä on tuo väsynyt arki ja mikä siinä väsyttää? Kysyjä kertoo olevansa "turta tyhmien työpäivien jälkeen". Minäkin olisin turta, jos kokisin työpäiväni tyhmiksi. Olisi tärkeää miettiä, onko työ oikeasti sitä, mitä haluaa tehdä ja onko työstä kadonnut mielekkyys ja merkityksellisyys vain hetkeksi, kunnes sen taas löytää. Nyrkkisääntönä pidän sitä, että sellaisen työn parissa ei kannata jatkaa loputtomiin, joka tuntuu tyhmältä. Joskus elämäntilanne voi olla sellainen, että heti ei kannata vanhasta työstä luopua, mutta monesti tekee hyvää miettiä, miten toimisi, jos olisi vain vuosi elinaikaa. Faktahan on, että keneltä tahansa voi lähteä henki milloin tahansa ja silloin ei enää kukaan ehdi tehdä uusia valintoja kohti elämäniloa.

Jos et halua elää "mitäänsanomatonta tylsää elämää", lopeta sellaisen eläminen. Selvitä arvosi vaikka lainaamalla kirjani Mentaaliherätys! kirjastosta. (Kirjan painos on loppunut, joten kaupoista sitä ei löydy kuin tuurilla.) Kirjassa on harjoitus, jolla voit tsekata arvosi. Sen jälkeen sinun kannattaa kysyä itseltäsi, elätkö arvojesi mukaan.

Kun mikään ei auta, kannattaa aina palata siihen, että opettelee todella rakastamaan itseään. Hoe vaikka päivittäin sata kertaa "Rakastan itseäni ja hyväksyn itseni sellaisena kuin olen". Harjoitus muuten toimii, mutta ei ilman toistoa ja sitkeää opettelua. Ihminen, joka todella rakastaa itseään, alkaa välittää itsestäään niin, että ei enää tee itseään vastaisesti vaan ottaa vastuuta elämänsä suunnasta.

Tarkoitukseni ei ole vähätellä lukijan problematiikkaa. Usein tilanteisiin nivoutuu monta asiaa. Näistä käytännön toimenpiteistä kuitenkin lähtisin liikkeelle.

Luin eilen päiväkirjaani, jota olin kirjoittanut 23-vuotiaana. Olinpa minä pihalla! Uskoin, että tietyt asiat vain kuuluvat minulle ilman omaa ponnisteluani ja että voin kohdella ihmissuhteitani (parisuhteitani) kuin kulutustavaraa. Muutos minussa on tullut vain ankaralla ja sitkeällä harjoittelulla. Olen oppinut, mikä on tärkeää ja millaisista asioista voin päästää nopeammin irti. En huoli elämääni enää kuin hyviä ihmissuhteita, ja osaan niitä nyt myös vaalia. Huonoista ihmissuhteista päästän entistä sutjakammin irti.

Nyt asuessani Helsingissä koen entistä enemmän ratkiriemukkaita arjen hetkiä ja nautin uusista ihmisistä, mutta tämäkään muutos ja muutto ei tullut ilman helvetin stressaavaa syksyä ja kovaa työtä, jotta tähän onnelliseen pisteeseen pääsin.

Summa summarum, oman onnen eteen kannattaa tehdä ihan rutosti töitä ja sehän on harvemmin mukavaa. Palkintoja tulee kuitenkin matkan varrella ja se vasta hilpeää onkin.

Vastaanottoni on jatkossa sekä Tampereella että Helsingissä. 
044 280 2306


lauantai 28. lokakuuta 2017

Kun oppilas on valmis, opettaja voi poistua

ASIAA SIITÄ, ETTÄ ON MUITAKIN VAIHTOEHTOJA KUIN UHRIUTUMINEN




Mielestäni on kolmenlaisia hankalia ihmisiä.
1. On hyväntahtoisia. He eivät oikeasti halua sinulle pahaa, mutta he saattavat joskus osua kipeästi. Joku voi rakkaudesta käsin vaikka puhua sinulle osuvasti totta, ja aina et ehdi sulkea korviasi.
2. On myös pahansuopia, jotka haluavat satuttaa sinua. He ovat voivat olla hetkellisesti vittumaisia ja hulluja, mutta he tokenevat nopeasti tai vähintään vuosien kuluessa. Voit hetkittäin kuohua tai itkeä heidän takiaan.
3. Narsistit, systemaattisen julmat ja muuten vaikeasti häiriintyneet testaavat ainakin minun kykyäni kasvaa suuremmaksi ihmiseksi kaikkein eniten. Heidän kaltaisilleen minun on ollut vaikea antaa anteeksi. Joskus heitä on ollut vaikea olla vihaamatta.

Kun katson tähänastista elämääni taaksepäin, huomaan, että olen vaikeimmilta kohtaamiltani ihmisiltä oppinut eniten itsestäni ja elämästä. Olen oppinut vaikkapa sen, miten vahva olen. Ilman näitä vaikeimpia ihmisiä en olisi päässyt kohtaamaan itsessäni alueita, jotka ovat eniten tarvinneet huomiotani, jotta voisin eheytyä. Jos olen aiemmin pelännyt arvostelua, olen saanut osakseni paljon arvostelua. Loogista, eikö totta? Elämä on tuonut arvostelijat eteeni. Jos olen kokenut, että en selviä ilman jonkun henkilön rakkautta, minut on hylätty. Koska olen pelännyt aggressiivisia miehiä, olen nuorempana kohdannut heitä paljon. Nyt he ovat jättäneet minut enimmäkseen rauhaan, koska olen tainnut oppia läksyni, joten he ovat menneet opettamaan joitakuita toisia.

Aina, kun eteeni tulee poikkeuksellisen hankala ihminen, katson peiliin. Kysyn itseltäni, miksi tuo tilanne tai ihminen on annettu juuri minun eteeni.

Mihin minun kannattaa havahtua?
Miten voin kasvaa tuon ihmisen ollessa juuri sitä, mitä hän on?
Miten voin oppia rakastamaan itseäni ja pitämään puoleni paremmin?
Miten voin oppia olemaan vihaamatta ja katkeroitumatta, vaikka joku olisi tosi epäreilu?
Miten voin nähdä toisen arvon, vaikka hän ei koskaan muuttuisi sellaiseksi kuin haluaisin?
Voinko luottaa uusiin ihmisiin, jos joku menneisyydessä on pettänyt luottamukseni?

Aina voin hankalien ihmisten ansiosta kasvaa ja löytää avaimia onnellisuuteen, koska pitkän aikavälin tasapainoni ja onnellisuuteni ei saa koskaan olla viime kädessä riippuvainen siitä, miten joku toimii tai ei toimi. Erityisen hankala ihminen on mahdollisuus ja kutsu henkiseen luokkahuoneeseen. Kun oppilas on valmis, opettaja voi poistua.

En tahdo pahaa kenellekään ja yritän toimia reilusti. Joku voi silti kokea minutkin elämässään murheenkryyniksi. Mutta kun olen mielestäsi sinulle erityisen hankala, muista silloin, että minun avullani voit oppia jotain itsestäsi.



sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Parisuhde telakalla ja muita totuuksia

ASIAA ONNELLISUUDESTA KAAOKSEN KESKELLÄ



Tänään sataa talven ensimmäistä lunta. Kotini alkaa olla lievässä kaaoksessa, koska ensi kuussa muutan Helsinkiin. Siitä alkaa mielenkiintoinen elämänvaihe, kun alan jakaa työni mentaalivalmentajana Tampereen ja Helsingin välillä. Tiedoksi rakkaille asiakkailleni Tampereen suunnalla: en katoa minnekään, reissaan vain vähän enemmän. Vastaanotto pysyy Tampereen osalta Tammelassa, samassa idyllisessä puukorttelissa. Tervetuloa sinne tai Helsinkiin.

Olen syksyn ajan opiskellut elokuvakäsikirjoittamista. Töiden ja opintojen yhdistämisessä on kommervinkkinsä, mutta kalenterissani on terävät suunnitelmat ja pyrin niiden mukaan toimimaan.

Nyt minulla on enemmän aikaa uuteen, koska parisuhteeni on telakalla. En voi kuin ihmetellä, miten paljon olen oppinut viime kuukausina itsestäni ja miten paljon olen saanut. Syyn suhteen telakoitumiseen olen kertonut vain lähipiirilleni, eikä se tänne blogiin asti kuulu. Ihmisten omia asioita. Suhteen ansiosta väitän olevani nyt parempi ihminen. Uskallan antaa itseni nyt näkyä parisuhteessa, haavoittuvaisena, epätäydellisenä ja samalla niin vahvana. Tässä suhteessa en kertaakaan kokenut, että seksuaalisuuteni olisi ollut toiselle liikaa. Hän ei kulmakarvaansakaan kohottanut eroottisen voimani edessä, vaan antoi minun vain olla se nainen, joka olen. Naarasleijona. Emme ehkä alkukompurointia pitemmälle päässeet, mutta elämällä on taipumus mennä lopulta aivan oikein päin, on se sitten mitä tahansa.

Kun olin kolmekymppinen, olin suhteessa, jossa minua sanottiin sekä frigidiksi että nymfomaaniksi.
nymfomaani: kyltymätön nainen, jolla on sairaalloisen voimakas sukupuolivietti
frigidi: sukupuolisesti haluton ja kylmä
Vuosien varrella olen oppinut, että en ole kumpaakaan. Rakastajani minun kannattaa vain huolella valita, jotta meillä molemmilla olisi suht' samankaltainen eroottinen ja emotionaalinen lataus. Ei siinä sen kummempaa.

Olen Helsingin Kirjamessuilla lauantaina. Odotan sitä, että Rosa Meriläinen ei minua haastattelussa ehkä helpolla päästä. Aiheena on tietenkin intohimo.



Tänään sataa talven ensimmäistä lunta. Lähden punttisalille opettelemaan käsilläseisontaa, jota en vielä osaa. Kaiken keskellä on hyvä juuri nyt ja olen luottavainen. Kiinnittymättömyyden taito kaikkeen ulkoiseen on taidoista parhaita. Juuri silloin elämä pääsee virtaamaan oikeaan suuntaan. Joskus joutuu ensin tekemään kosolti töitä, ennen kuin saa mielensä järjestymään niin, että voi antaa asioiden vain olla ja järjestyä.

Tänään sataa talven ensimmäistä lunta.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Myötätunto ei tarkoita automaattisesti uhriutumista

ASIAA SYDÄMEN AVAUTUMISESTA




Olen tänä vuonna ollut myötätuntokoulussa. En sitä ole täysin huomannut ennen kuin vasta viime aikoina, kun moni ystävä on sanonut, että minusta on tullut avoimempi, suvaitsevaisempi ja myötätuntoisempi. Jotenkin polkuni on siis mennyt oikein.

Kuukausien aikana olen tajuamattani työstänyt myötätuntoa eri kulmista. Ensin kirjoitin junaepisodista, joka liikutti minua sydänjuuriani myöten. Olen hyvä näkemään tilanteita, joita minun eteeni ei turhaan tuoda. Junaepisodin jälkeen törmäsin kesällä Espanjassa kodittomaan, jonka kasvot muistan yhä hyvin.

Parikymppisenä meditoidessani heitin mielessäni ilmaan kysymyksen: Mitä minun kuuluu elämässäni oppia? Muistan, miten intuitioni toi saman tien vastauksen: Rakastaa sielläkin, missä ei ole rakkautta.

En ollenkaan pitänyt saamastani vastauksesta. Aika kova urakka rakastaa sielläkin, missä ei ole rakkautta. Pystyin heti ajattelemaan ainakin yhtä tyyppiä, jota en koskaan haluaisi rakastaa. Koin niin, että jos rakastan, altistan itseni toisen huonolle energialle ja hän voi mahdollisesti satuttaa minua.

Nyt olen vanhempi ja monta kokemusta viisaampi. Totta kai haluan pystyä näkemään ihmisten rujouden ja hankaluuden taakse ja tuntemaan heitä kohtaan edes jollain tavalla myötätuntoa. En sääliä, vaan myötätuntoa, joka varmasti aina perustuu rakkauteen. Voimme rakastaa kanssakulkijoita, vaikka emme heidän kanssaan haluaisi aina jakaa pöytäämme tai sänkyämme. En ole Äiti Teresa, ja aina en osaa enkä jaksa olla myönteinen ja rakastava, mutta nykyään palaan jo aina nopeasti rakkauden äärelle. Kaikki me täällä kipuilemme.

Näen nykyään punaista silloin, kun ihmiset lähtevät tuomitsemaan ylenkatseisesti toisia, jotka kipuilevat heitä itseään kovemmin. Enää en katso kadulla kulkevia narkomaaneja inhoten, vaan muistaen, että heillä on tarinansa ja minä en todellakaan ole elänyt päivääkään heidän saappaissaan.

Voin rakastaa ja tuntea suurta myötätuntoa, mutta ykkösvelvollisuuteni on pitää itsestäni huolta. En nauti mutapaineista enkä syövereihin syöksymisestä, joten en sellaisiin touhuihin lähde, vaikka joku lähtisi. Voin tuntea syvää huolta toisesta, mutta silloin on hyvä muistaa, että jokaisella on vastuu oman elämänsä valinnoista. Toisen rinnalla kannattaa seistä, kun hän on valmis auttamaan itseään, mutta häntä ei kannata tukea vahvaksi touhussaan, jos hän haluaa vain vahvasti vetää oman elämänsä viemäristä alas.

Oma lapseni on ollut minulle huikean hyvä kasvattaja. Olemme monesti ottaneet yhteen, sormet ovat loppuneet laskennallisesti ajat sitten. Hän on opettanut minulle rajojen vetämistä, ja ehkä minä hänelle sitä, mitä äidin rakkaus on ja mitä se ei ole. Aamulla heräsin ja katsoin kännykkääni. Pojaltani oli tullut tekstiviesti, joka päättyi näin:

Love you, mom!




tiistai 3. lokakuuta 2017

10 vuotta mentaalivalmentajana

PITKÄN TYÖKAUDEN YNNÄYSTÄ




Tänä syksynä on tullut täyteen kymmenen vuotta siitä, kun aloitin työni mentaalivalmentajana. Kaikki lähti siitä, että harrastettuani alan kirjallisuutta 20 vuotta tajusin, että olin siirtänyt kirjaviisaudesta vain kärpäsenkakan verran konkretiaksi omaan arkeeni. Sain viisaasta kirjallisuudesta potkua, mutta mitään tähdellistä en itsessäni tai elämässäni tuon viisauden myötä muuttanut. Ja muutoshan on kovaa työtä.

Otin silloin itseäni niskasta kiinni, ja treenasin mieltäni. Huomasin, että pystyin vaihtamaan kiperissäkin henkilökohtaisissa tilanteissa näkökulmaa pääni sisällä. Kognitiivinen psykologia toimi juuri niin kuin 1960-luvulta asti oltiin sanottu. Tilasin säkeittäin kirjoja rapakon takaa, erityisesti kognitiivisen psykologian ja urheilupsykologian teoksia. Itseopiskelin lisää, kehitin metodejani, mietin oppieni punaisia lankoja. Lähdin testaamaan osaamistani asiakkaiden suuntaan.

Tässä sitä ollaan. Hieman harmaantuneena ja ryppyisempänä. Paljon tasapainoisempana ja onnellisempana. Asiakkaita on ollut noin 40 urheilulajin parista. Yritysjohtajia ja työttömiä ja kaikkea siltä väliltä. On ollut lapsia, itseään etsiviä, vastauksiaan hakevia, nöyriä ja kovaa työtä asioidensa kanssa tekeviä ihmisiä.

Olen oppinut pitämään ihmisistä enemmän. Olen kuullut niin monta tarinaa tosielämästä, ja ihmisten rehellisyys on saanut minut kunnioittamaan sitä, että he todellakin painivat monenlaisten solmujensa kanssa. Pettäjän takana on ihminen, kokaiinia vetävän takana on ihminen, itseään haukkuvan takana on ihminen. Kaikilla on haava tai useampi, sitähän ihmisen osa on.

On meidän käsissämme, minkä verran otamme vastuuta hyvinvoinnistamme ja loppuelämämme laadusta. Kaikki ei ole käsissämme, ja kohtalo on vahva veijari. Mutta siihen voimme vaikuttaa, opimmeko koskaan rakastamaan itseämme ja aloitammeko päivän kirosanalla vai ilolla.

Tänään työkuvioista tuttu kysyi minulta, vaivaako minua minuun suuntautuva "kollektiivinen vittuilu"? En lue itseäni koskevia keskustelupalstoja, en googleta nimeäni. En hae hyväksyntää valinnoilleni. Tämä on minun elämäni, ja minä seison ammattiylpeänä työni ja tulosten takana. Seison myös itseni rinnalla loppuun asti ihan sellaisena kuin olen.

Kiitos teille, ihmiset. Kiitos vittuilusta, joka on todistanut minulle, miten aidosti vahva olen. Vittuilijoita tarvitaan erottamaan valo pimeästä. Kiitos kaikille mukana nauraneille, minua tukeneille, työovestani sisään astuneille. Tehkää maaleja, rakastelkaa ja eläkää itsenne arvoinen elämä!

Työ jatkuu, ja itseni kehittämistä en lopeta toivottavasti koskaan.


sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Näetkö minut? Minä haluan nähdä sinut.

ASIAA LÄHEISYYDESTÄ 
JA ERKAANTUMISESTA 
JA VIELÄ KERRAN LÄHEISYYDESTÄ

Tapasin serkkuni, jota en ollut nähnyt 40 vuoteen. Hän kertoi lukeneensa kaikki kirjani ja seuranneensa blogini kautta elämääni. Meillä oli valtavasti yhteistä, juuria myöten. Kahden tunnin tapaamisen jälkeen olin väsynyt. Hän sanoi, että olo oli kuin kovan urheilusuorituksen jälkeen. Arkun avaaminen voi olla työlästä, mutta jos kantta ei raota, aarteet jäävät kokematta.

Jaksan nykyään huonosti pilipalisuhteita. Tarkoitan pilipalisuhteilla ihmissuhteita, joissa ollaan vääristä tarpeista, muodon vuoksi tai kykenemättömänä päästämään toista oikeasti lähelle.

Parisuhteeni on opettanut minulle jo paljon. Ystäväni Ulla sanoi, että minusta on tullut suvaitsevampi, mutta helppoa ei ole ollut. Olen oppinut, että olen edelleen aika kipakka ihminen, kun mittani tulee täyteen. Toisen ei tarvitse silti kuin katsoa minua rauhallisesti silmiin ja sanoa, että hän on eri mieltä linjanvedostani ja emmekö voisi neuvotella kompromissia. Hänen rauhallinen asenteensa saa verenpaineeni laskemaan nopeasti. Ystäväni Sanna sanoo, että olen tavannut kesyttäjän (shit!).

Olen silti, Luojan kiitos, saanut kokea, että osaan päästää toisen ihmisen hyvin lähelle. Pystyn näyttämään, miten haavoittuva olen. En halua peitellä toiselta asioita. En kestä sisäistä painetta, joka minussa syntyy, jos minun pitää alkaa huijata toista ja peitellä jälkiäni. Mieluummin elän mahdollisimman rehdisti ja avaan matopurkit ja sitä kautta myös aarrearkut tarvittaessa.

On ollut hämmentävää huomata, että pidän kovasti siitä, että kylppärin peilikaapissa on toisenkin hammasharja. Hän jättää kylppärin lattian märäksi suihkun jälkeen (shit! my socks!) ja astiansa minulle tiskattavaksi. Hän myös hoitaa koiraani, laittaa minulle ruokaa ja teippaa kipeän jalkani, jotta pääsen tanssimaan. Hän on tähän asti kestänyt monet ärinäni ja ollut kärsivällisempi kuin kukaan naismuistiin.

Seksissäkään ei ole enää tärkeintä hurjat huiput, vaan se, että juuri hän on siinä. Kun hän suutelee minua, minä sulan vastoin egoni huuteluita: "Lähde jo! Muista, että olet nopeiden lähtöjen nainen!"

Kuvituskuva. Mutta tiedätkö tämän tunteen?

Ehkä kaikkien tärkeiden ja merkittävien ihmissuhteiden kuuluu aina kasvaa? Jos meillä ei ole todellista läheisyyttä, kasvu pysähtyy. Kun suhteen kasvu pysähtyy, alkaa tapahtua erkaantumista. Parisuhteessa jää tilaa kolmannelle osapuolelle (näen kiusaukset, mutta en petä!) ja yksinäisyydelle, jonka takaa toista voi olla vaikea kurottaa (en suostu sellaiseen yksinäisyyteen!). Muissa ihmissuhteissa erkaantuminen näkyy siinä, että kukaan ei enää kunnolla näe toista ja oletukset kasvavat.

Tulen suvusta, jossa vain muutama ihminen on perinteisesti päättänyt, mistä saa puhua ja kuka saa puhua. Yleensä kukaan ei ole lopulta saanut. On syntynyt kuppikuntia, väärinkäsityksiä, syytöksiä ja vuosikymmenien loputonta mustaa kaunaa. Juopia, joihin hukutaan. Minä opin jo varhain pelkäämään läheisyyttä, koska läheisyyden synonyymi minulle oli, että keneenkään ei voi luottaa.

Olen pelännyt elämäni aikana todella paljon sitä, että luottamukseni petetään tai uskottu lyö puukolla selkään. Olen myös kokenut sitä paljon. Nyt olen luottanut, rakastanut ja nauttinut toisten ihmisten lähellä suunnattomasti siitä, että läheisyyttä on ollut ja on juuri tässä ja nyt. En tiedä tulevasta, mutta näin on niin hyvä.





tiistai 12. syyskuuta 2017

Myötätunnon silmin

ASIAA ADDIKTIOISTA




Nukuin poikkeuksellisen huonosti ja heräsin ahdistukseen unesta, jossa yritin päästä veneellä eteenpäin suomaastossa.

Olen ahminut Gabor Matén kirjaa In the Realm of Hungry Ghosts. Maté on arvostettu addiktioasiantuntija, joka haastaa vallitsevia käsityksiä marssittamalla myötätunnon kovan linjan hoitomuotojen edelle, jos noista kahdesta suuntauksesta pitää valita toinen. Harvoin, aivan liian harvoin, eteeni tulee niin ajatukseni vangitseva kirja kuin In the Realm of Hungry Ghosts.

Kun asuin parikymppisenä Yhdysvalloissa muutaman vuoden, läheisriippuvuus nousi muoti-ilmiönä kaikkien huulille. Minullakin oli omat oppaani, joita tavasin. Muutamaa vuotta myöhemmin raitistuin. Vaikka AA:ssä ei ole koskaan ollut tapana huudella siellä käymistä, en ole vuosiin peitellyt sitä, että raitistuin La Jollan merenrantakaupungissa ja sain ensimmäisen henkilökohtaisen kosketukseni AA-ryhmään nousemalla puisen kirkon rappuja ja sanomalla kirkon salissa hieman myöhemmin "Hi, I am Minna and I am an alcoholic". Siitä se lähti. Vaikka en ole AA:ssa käynyt enää vuosiin vaan olen hoitanut itseäni ja elämääni monin muin tavoin, en koskaan ole unohtanut, miten paljon tukea sain vierailta ihmisiltä tuohon aikaan. Meitä kaikkia yhdisti yksi halu: halu toipua.

Toipuminen ei ole minulle vieläkään sellainen juttu, jossa minusta tulisi jotenkin valmis, ennen kuin kuolen. Olen silti sitoutunut pitämään itsestäni mahdollisimman hyvää huolta loppuun asti, ja juuri siitä syystä tulen todennäköisesti myös eheytymään koko ajan enemmän ja paremmin niin kauan kuin minussa henki pihisee. Siten minulla on myös asiakkailleni enemmän annettavaa, kun osa asiakkaistani miettii välillä omia riippuvuuksiaan. Painotan työssäni, että en voi muuttaa ketään. Ihminen itse muuttaa itseään ja elämäänsä ottamalla vastuuta ja tekemällä töitä asioidensa ja hyvinvointinsa eteen. Jos asiakkaani ei tee töitä asiansa eteen, syy ei ole minun. Voin vain tehdä parhaani ja olla tukena, mutta ketään en pelasta. Kuten Maté painottaa, ihminen pelastaa viime kädessä itsensä. Yritettyäni itsemurhaa 18-vuotiaana totesin, että koska en päässyt hengestäni toiveestani huolimatta, voisin yrittää pelastaa itseni. Tuo päätös oli pitkään huojuva, mutta nyt vankassa aikuisiässä olen jo oppinut seisomaan itseni rinnalla taistellen hyvinvointini puolesta juurikaan horjumatta.

Matén mukaan olemme kaikki jossain kohdassa addiktiojanaa. Joku jää kiinni päihteisiin, toinen merkkilaukkuihin ja kolmas valtaan ja omaan paremmuuteensa töissä tai kotona.

Kävin eilen asiakkaani kanssa läpi ylemmyydentuntoisen ja alemmuudentuntoisen viestimisen eroja. Milloin korotamme itsemme toisen yäpuolelle? Milloin teemme itsestämme pienempiä kuin olemme? Syyttely ja häpäiseminen toimivat vuorovaikutuksessa aina huonommin kuin sen muistaminen, että olemme kaikki yhtä arvokkaita.

Kesällä puistoasukas nousi penkiltä ja käveli horjuvasti kättelemään minua tervehdittyään ensin koiraani. Minua häiritsivät hänen humalansa ja nuhjuinen olemuksensa. "Mara, terve." Olin piinallisen tietoinen omasta ylenkatseestani, mutta harjoittelen nyt tuosta ylenkatseesta luopumista, pitäen samalla helvetin hyvää huolta itsestäni. Minun ei tarvitse asua puistossa, vaikka joku asuisi.

Olen saanut tänä syksynä läheisessä ihmissuhteessani paljon palautetta siitä, miten paljon heristelen toiselle etusormeani. Välillä olemme suhtautuneet asiaan huumorilla. Nyt minä ymmärrän, että olen vain yrittänyt pärjätä ja pitää puoleni. Mutta läheisissä ihmissuhteissani minun tehtäväni ei ole olla päällepäsmäri tai käydä valtataistelua. Mieluummin harjoittelen itseni ja toisen kohtaamista aina vain rakkaudella, avoimuudella ja rehellisyydellä. Täydellistä ihmistä ei ole, mutta itsestään ja läheisistä ihmissuhteista kannattaa pitää hyvää huolta. Ja ensi kerralla kun näen kadulla horjuvan narkomaanin, yritän katsoa häntä myötätunnolla ja jatkaa sitten oman elämäni kaistaa, koska jokainen pelastaa itsensä.


keskiviikko 30. elokuuta 2017

Minä pingotan ja haluan, että sinäkin pingotat?

ASIAA KIREÄSTÄ PINNASTA




Minulla on varmasti omat syyni siihen, miksi pinnaani välillä kiristää. Poikkeuksetta yritän aina työstää itseni kanssa sitä, miten ja miksi reagoin.

Eräänä aamuna kävelin hoitamattoman ruohikon reunaa syrjäisellä kadulla koirani kanssa. Vieressä on hoitamattomia puskia, ja tuolla kaupungin alle metrin levyisellä ruohikolla ei kukaan kävele koskaan. Sen vieressä on leveä soratie ja soratien toisella laidalla on sorainen kävelytie. Autot eivät alueelle pääse. Koirani teki pienen kakan, ja kakka hävisi korkeiden heinien joukkoon saman tien. En korjannut sitä satoja vuosia häviävään kakkapussiin, joita usein myös kaduilla pyörii. Kakka maatuu heinien joukkoon parissa viikossa. Jos ihmiset kävelisivät tai lapset leikkisivät tuolla tienlaidalla edes joskus tai kakka näkyisi kävelijöille, olisin sen korjannut.

Noin kahdeksan metrin päässä kävellyt vanhempi naishenkilö alkoi huutaa minulle: "Aiotko jättää koirasi jätökset siihen maahan?" Vastasin hänelle, että paikassa ei kukaan kävele ja kakka maatuu nopeasti. Hän jatkoi matkaansa ja kääntyili katsomaan minua välillä vihaisesti, vaikka oli jo kauempana.

Tunnistin hänet ihmiseksi, joka eräässä ryhmässä useita vuosia sitten kertoi kamppailustaan elämänilon ja masennuksen välimaastossa.

Noinko hänen kävi?

Pari päivää myöhemmin kävelin metsässä ystäväni kanssa. Pieni koirani juoksi vapaana oravia etsien. Koirani on siitä mainio, että se pysyttelee lähellä ja palaa, kun sitä kutsutaan. Meitä vastaan käveli kaksi naista, joilla oli molemmilla kolme pientä rotukoiraa hihnassa. Arvioin tilanteen nopeasti. Koirani oli jo pysähtynyt muutaman metrin päähän minusta ja odotti reaktiotani. Jatkoin kävelyä koiraani kohti. Toinen naisista kiristi otettaan koiristaan, supisi naama rutussa ystävälleen ja alkoi lanteitaan heiluttaen matkia rentoa kävelyäni koiraani kohti, selvästi tympääntyneenä. Koirani seisoi edelleen kiltisti paikallaan, ja napsautin hihnan kiinni sen valjaisiin.

Kireä nainen otti koiransa ja lähti metsään kiertämään meidät kymmenen metrin päästä. Yksikään koirista ei haukahtanut tai ärissyt. Koirilla ei näyttänyt olevan mitään hätää. Kireän naisen ystävä veti omat koiransa tiukkaan otteeseen ja kiersi meidät muutaman metrin päästä.

Me lönkottelimme eteenpäin, ja heidät ohitettuani päästin koirani taas vapaaksi kuulostelemaan seuraavia oravia.

Jäin miettimään, mistä näitä kireitä ihmisiä tulee. Minä ja minun koirani tai mikä tahansa asia on heille vain triggeri, joka saa heidät leimahtamaan. Kauan sitten seurustelin miehen kanssa, joka oli niin täynnä miinoja, että en koskaan tiennyt, mihin miinakentässä osuisin ollessani hänen kanssaan tekemisissä. Hän räjähti usein, ja minä olin silmät pyöreinä.

Nyt en ole enää niin silmät pyöreinä, koska minun ei tarvitse koko ajan pelätä toisten miinoja. Heidän miinansa kertovat vain siitä, mitä heille kuuluu.

Miten voin olla itse muuttumatta kestokireäksi? Näin olen antanut ohjeita itselleni:

  • Älä heittäydy uhriksi tai marttyyriksi. Olen viime kädessä itse vastuussa hyvinvoinnistani.
  • Muista, että rajat ovat ihmissuhteissa rakkautta, kunhan rajat eivät perustu vihaan.
  • Tunne itsesi ja elä niin, että voisit voida mahdollisimman hyvin.
  • Erota todelliset ongelmat turhanpäiväisistä rätkätyksistä.
  • Jos on vaikea vaihe, pidä itsestäsi extrahyvää huolta. Älä jää asioidesi kanssa yksin.
  • Uskalla innostua ja syttyä. Ruoki liekkiä sisälläsi, jotta se kasvaa.
  • Jos on surua, sure sydämestäsi, mutta älä jumitu suruun. Elä surusta huolimatta.
  • Pidä fysiikastasi huolta. Syö terveellisesti. Vältä riippuvuuksia.
  • Älä odota tietynlaista haave-elämää. Ole hereillä ja luota siihen, että jos pyydät nöyrästi Elämältä apua, sinua ohjataan siihen hyvään elämään, joka on sinulle oikea ja paras mahdollinen, vaikka se ei olisi vanhojen haaveidesi ja egosi toiveiden mukainen.
  • Katso käsissäsi olevia pelimerkkejä ja tee niillä AINA se paras mahdollinen. Rakenna niiden avulla elämästäsi paras mahdollinen. Yritä oppia aina kaikesta hankalastakin.
  • Jos pidät seksistä, rakastele itsesi tai toisen kanssa. Hyvä seksi on aliarvostettua.

Miten minun käy? Muutunko kireäksi ämmäksi? Siinä yhtälössä minulla on paljon sanavaltaa.


maanantai 21. elokuuta 2017

Sisältäni portin löysin

ASIAA PARISUHTEISTUMISESTA



Kauan sitten silloinen poikaystäväni sanoi innostuneesti kuulleensa hyvän vertauskuvan. Hänelle oli sanottu, että suhde on silloin oikea, kun kaikkea ei tarvitse vääntää rautalangasta. Minä katsoin häntä ja ajattelin ääneti, että juuri tuossa silloisessa suhteessani kaikki piti vääntää rautalangasta.

Nykyisessä suhteessani meillä jäi väliin se vaihe, jossa olisimme käyneet treffeillä. Olisimme tutustuneet kohteliaan välimatkan päästä, käyneet leffassa ja syöneet popcornia.

Ensimmäiset treffimme kestivät ehkä kolme varttia. Muutaman tunnin päästä meillä oli seuraavat treffit, jotka kestivät muutaman tunnin. Niiltä minä kävelin onnellisena kotiin puoli kuuden maissa, kun tori heräsi mansikan tuoksuisena uuteen päivään.

Jos joku olisi kertonut minulle, että tällaisen miehen kanssa minulle tulee suhde, en olisi uskonut. Sitäkään en olisi uskonut, että juuri tällaisen miehen kanssa suhteilu on minulle helppoa. Olemme molemmat välillä hämmentyneitä siitä, miten luontevia asiat välillämme ovat.

Kun saan muilta miehiltä viestejä, olen ilmoittanut heille ystävällisesti ja systemaattisesti, että olen parisuhteessa. Jokin ihme tässä on tapahtunut, koska minusta on luonnollista olla yhtäkkiä parisuhdeihminen. Taisin vain päästää irti siitä ikisinkusta, joka olin. Ensimmäistä kertaa tunnen itseni suhteessa vapaaksi. Mitään ei tarvitse toiselta peitellä, ja hänen puolestaan saan elää niin kuin tykkään. Minua ei syyllistetä, minulle ei uhitella, minua ei manipuloida. Minä tarvitsen omaa tilaani ja hän omaansa. Meillä on yhteiset muutaman kohdan pelisäännöt, kirjallisina ja allekirjoituksilla varustettuna, sen verran mentaalivalmentaja minussa pääsi asiaan vaikuttamaan. Selkeät pelisäännöt tuovat selkeyttä arkeen.

Nukahdan mieheni viereen kuin pieni lapsi, kun hänen sormensa lomittuvat minun sormiini. Juuri hänen kanssaan nauran välillä niin, että ristin jalkani, jotta en pissaisi alleni. Olen itkenyt joitakin huoliani hänen sylissään. Olen itkenyt myös onnesta, kun hän silittää tukkaani ja halaa minua syvemmin. Hän osoittaa joka päivä monin sanoin ja varsinkin teoin, että hän rakastaa minua. Hänen kanssaan harjoittelen myös tietoisuuden uusia tasoja kiiman korkealla huipulla.

Hän haastaa minua ärsyttävästi. Hän on ilmoittanut, ettei tule missään vaiheessa levittämään punaista mattoa eteeni. Hän kyseenalaistaa käsityksiäni itsestäni ja laittaa minut vastaamaan kysymyksiinsä rehellisesti. Välillä olemme hiljaa, ja sitten taas puhumme paljon. Hän ei aio olla minulle helppo, koska tietää, että menetän kiinnostukseni nopeasti, jos miehessä ei ole haastetta. Samalla hän on luontaisesti niin särmikäs, että helpoksi hän ei tule muuttumaan. En ole tottunut siihen, että minun jääkaappipakastimessani on nuuskaa ja olutta tai että kannan tyhjiä oluttölkkejä kauppaan kierrätykseen, mutta kun laitoin suhteemme plussat ja miinukset paperille, saldo oli tämä: +24 ja –4.

En tiedä, miksi tällainen onni tuli osakseni. Jotain minä tein oikein. Ainakin sen, että aloin terävöittää katsettani ja miettiä, millaisen miehen kanssa minun voisi olla hyvä ja millainen mies tykkäisi juuri minun kaltaisestani naisesta ILMAN YRITYSTÄ MUUTTAA MINUA MUUKSI. Hän ei pienestä hätkähdä, ja se on minulle kovin rentouttavaa.

Tarkistamme määräaikaisen suhdesopimuksemme 31.8. Yritän hoitaa osuuteni niin, että myös ensi kuussa hänen hammasharjansa olisi kylpyhuoneessani. En pidä suhdettani itsestäänselvyytenä. En halua, että hän pitää minua itsestäänselvyytenä, enkä halua tehdä tehdä niin hänelle. Uskon siihen, että itselle tärkeisiin asioihin kannattaa investoida.

Luotan siihen, että tämä onni kestää niin kauan kuin sen on tarkoitus kestää. Jos se jonain päivänä loppuu, haluan katsoa ajassa taaksepäin ja todeta, että parhaani tein. Annan sydämestäni, ja katson edelleen eteenpäin päivä kerrallaan. Tänään viimeksi totesin hänelle, että mielestäni hän on hyvin koulutettavissa. Se on kivaa, kun tietää jo, mistä toinen älähtää.






sunnuntai 6. elokuuta 2017

Kiitos, Tinder

ASIAA SIITÄ, MITEN SINKKUNAINEN OPPI UUTTA



Alkaessani kirjoittaa tätä tekstiä puntaroin todella paljon, mitä haluan kertoa ja mitä en. Tunnen halua suojella parisuhdettani.

Kyllä, luit oikein. Kaltaiseni lopun elämän sinkkuutensa hyväksynyt nainen on löytänyt miehen, jonka kanssa parisuhdehommaa on turvallista harjoitella.

En halua fanfaareja. Minä vasta opettelen. Päivä ja kuukausi kerrallaan.

Mutta tämän miehen kanssa olen voinut puhua ihan kaikesta. Menettämisen pelostani, seksuaalisuudestani, menneisyydestäni ja raskausarvistani. Kuulemma olen ihan hyvä tällaisena kuin olen. Hän lähettää minulle romanttisia viestejä, panee kuin peto ja kommunikoi kuin paras psykologian tohtori. Ei ole asiaa, jota en voisi hänelle puhua.

Hän ei muuten ole yhtään "tyyppiäni". En valinnut häntä vanhojen tottumusteni tai egoni ohjeiden perusteella. Annoin itseni vain rauhassa kuulostella, miltä hänen seuransa tuntuu. Hyvältähän se tuntuu, joka päivä. Tunnen itseni syvästi hyväksytyksi.

Jos voisin antaa yhden neuvon parisuhdetta haluavalle, se olisi tämä: Unohda kaikki ajatukset siitä, millainen on sinulle se oikeanlainen kumppani. Kiinnitä vain huomiota siihen, miltä hänen lähellään tuntuu vaikkapa treffeillä. Älä ajattele järjellä – kuuntele tunnetta ja seuraa sitä. Uskalla kuunnella tunnetta. Mutta jos olet epätoivoinen tai yli-innokas kumppanin etsijä, odota. Et ole silloin vielä valmis.

Sanoin yhdelle ystävälleni eilen, että tämä mies on kuin designattu minua varten. Ei minun tyyppiäni, mutta niin oikea minulle juuri nyt, tänään ja tässä.

Huomisesta en tiedä. Paitsi sen verran tiedän, että elokuu mennään tämän tyypin kanssa lähekkäin, ja jos hyvältä tuntuu, syksy alkaa samoissa merkeissä. Helpolla en tule pääsemään, tällä epämukavuusalueellani. (Vaikka jotain mukavaakin tässä on.)

Eläköön sydämen kuunteleminen. Hurraa henkinen kasvu. Minä, viisikymmentävuotias nainen, opin uutta ja tunnen itseni hengeltäni kaksikymmentävuotiaaksi. Pää on silti kuin kokeneen aikuisen naisen ja sydän paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen. Jatkan opettelua ja itseni kehittämistä.

Iloista viikkoa kaikille – pitäkää sydämestänne hyvää huolta. Sille on käyttöä.



sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Kohtaaminen Barcelonan yössä: "Señor?"

ASIAA VÄLITTÄMISESTÄ




Kävelin ystäväni kanssa Barcelonassa pitkin katua, joka oli jo vetäytynyt yöpuulle. Ohitimme kadunkulman, jossa oli kaiteen takana korotettu taso, jossa näkyi ihmishahmo kyljellään makuupussissa. Erotin vain harmaan ja kiharan lyhyen tukan. Kuljimme hänen ohitseen, ja minä kuulin makuupussista tämän ihmisen nyyhkytyksiä, kun hän luuli olevansa yksin.

Ylitimme kadun ja jatkoimme matkaamme. Jossain ruokatorveni kohdalla alkoi tuntua vahva polte kuin kirvely. Tajusin, että on valinnan hetki. Voin kävellä eteenpäin ja ajatella, että tarvitsen itse jokaisen euroni ja en voi auttaa kaikkia kodittomia. Tai voin palata taaksepäin ja kohdata tämän makuupussissa yönsä viettävän ihmisen.

Pysähdyin. Sanoin, että minun pitää palata. Kävelin taaksepäin. Nousin raput ylös, katsoin harmaata päätä ja ajattelin, että en edes tiedä, onko kyseessä mies vai nainen ja en vielä puhu espanjaa juurikaan. Ehkä hän on vaarallinen. Mutta päätin vain lähestyä häntä sydän auki.
"Señor?" 
Ääneni sai laihan kodittoman miehen kääntymään ja nousemaan puolittain ylös. Näin, miten hän oli hyvin pelästynyt ja katsoi minua kuin uhkaa.

Katsoin häntä syvälle silmiin ja ojensin kahdenkymmenen euron seteliä. Nyökkäsin. Hän katsoi minua ja seteliä vuorotellen hämmästyneenä.

Hän otti setelini ja kiitteli vuolaasti. Minä nyökkäsin taas. Halusin hänen ymmärtävän, että kaikki me olemme samassa veneessä, tajusimme sitä tai emme. En tiedä, kumpi meistä oli liikuttuneempi, mutta ehkä hän ei sinä yönä enää nyyhkyttänyt niin paljon surusta.

Hän antoi minulle lahjan. Opin taas vahvemmin, että kannattaa pysyä hereillä ja kuunnella ihan joka tilanteessa, mitä oma sydän sanoo. Uskon täysin, että me kaikki olemme yhtä kuin näkymättömän seitin yhdistäminä. Voimme olla itsekkäitä ja omahyväisiä tai voimme yrittää yhteistä hyvää.


lauantai 22. heinäkuuta 2017

Yksinkertaisesti: Kiitos

PUOLEN VUOSISADAN TILINPÄÄTÖS



Tämä on viimeinen blogipäivitykseni ennen kuin täytän 50. Kuulostaa kovin juhlalliselta, mutta minulla on melko juhlallinen olokin. Tänään halasin nurkan takana olevan luomupuodin Sannan kanssa pitkään ja molemmilla vedet silmissä. Kiitin häntä avusta. Sanna muistaa aina mainita minusta jotain, mitä hän näkee mutta minä en aina: "Jos ei tolla perseellä seksiä saa, niin ei sitten millään."

Minä vien perseeni nyt auringonvaloon ja meriveteen.

Olen saanut elää lähes puoli vuosisataa. Olen hengissä, iloisempi ja vapautuneempi kuin koskaan ennen. Kiitos tämän heinäkuun, olen myös valmis lopettamaan minkään kokemukseni häpeämisen läheisissä ihmissuhteissani.

Ystäväni Jutta sanoi tänään, että me keski-ikäiset sinkut olemme monesti jo niin pettyneitä ja haavoittuneita ihmissuhteissamme, että siirrymme pelko perseessä (siinä, jonka minä vien nyt meriveteen) aina seuraavaan suhdeyritykseen. Varsinkin, jos haluamme jotain syvempää suhteeltamme, joudumme kasvotusten persetaakkamme ja toisenkin ihmisen sellaisen kanssa.

Minä haluan juuri sitä syvempää suhdetta. Pinta ei enää tyydytä. En halua sairastaa yhdessä, vaan haluan toipua ja erityisesti iloita elämästä yhdessä. Olen saanut esimakua siitä, millaista on tuntea olonsa turvalliseksi miehen lähellä, ja minä haluan lisää sitä samaa. Pidän silmäni auki ja sydämeni myös.

Treenaan edelleen kärsivällisyyttä. Arpeni (perseessä tai muualla) eivät enää määrittele minua tai olemistani suhteessa toiseen ihmiseen. Enää en tule väistämään, kun joku sanoo, että olen kaunis ja ihana ja hyvä. Minä aion seuraavat vuosikymmenet katsoa toista silmiin ja sanoa yksinkertaisesti: Kiitos.

Vanhat tavat eivät kuole helpolla, ja tarvitsemme toisia ihmisiä tueksemme, kaikki maailman Sannat ja Jutat. Mutta kun minä jotain päätän, muutosta ei voi estää. Se tulee ennemmin tai myöhemmin.

Kun olin lapsi, avasin kerran ulko-oven päästääkseni koiran ulos pissalle. Minä katsoin vasemmalle, jossa kaartui öinen tie. Ajattelin, että nyt minä päästän irti järjen viimeisistäkin rippeistä, annan itseni seota ja lähden vain sukkasilteni juoksemaan kylmää tietä pitkin. Houkutus oli suuri. Minä olin niin väsynyt. Sitten minä päätin vielä yrittää jaksaa. Koira tuli sisälle, minä suljin oven.

Ihmisen elämän kaari voi olla pienestä kiinni. Kuka sekoaa, kuka lähtee, kuka jää. Kenet me hylkäämme ja kenet me päästämme sisään.

Minä lähden nyt kohti nudistirantaa, ilman vertauskuvia.



keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Terveisiä toipumisen tieltä

ASIAA RAKKAUDELLA ETENEMISESTÄ



Minulla oli tänä kesänä merkillinen kokemus. Tapasin aivan ihanan miehen. En tiedä, tapaanko häntä enää, mutta kokemukseni haluan jakaa. Varsinkin sisäisen kokemukseni – sen, joka sydämestä lähtee.

Olen oppinut viime vuosina kiinnittämään huomiota siihen, miltä toisen ihmisen seura tuntuu. Vaikka näen ulkoisia asioita, kuuntelen tarkemmin sitä, miltä hänen energiansa tuntuu. Osaan pysähtyä ja kuulostella. Minusta kuulemma näkee, kun epäluuloisena skannaan toista ihmistä. Pahoittelen, jos se näkyy. Teen parhaani, ja tällainen minä nyt olen.

Jos minulla on kivaa jonkun lähellä, se on hyvä merkki. Joku voi ulkoisesti hymyillä ja olla mukava, ja silti minusta saattaa tuntua rintakehän seudulla, että katselen ohikiitävää vääristynyttä junaa. Tiedän kyllä, jos jokin ei ole asetelmassa kohdillaan. En tiedä totuutta aina mielen tasolla vaan sydämen tasolla. Mieli voi huijata ja tunnekin voi olla hakoteillä, jos harrastan haaveajattelua tai haluni johonkin ennalta päättämääni suuntaan on niin vahva. Tärkeämpää on kuunnella omaa sydäntä. Ja antaa toisen kuunnella mahdollisesti omaa sydäntään (tai mieltään, tunteitaan ja halujaan) ja tehdä omia valintojaan.

En halua yrittää tehdä keneenkään vaikutusta, enkä halua, että toinen yrittää tehdä vaikutuksen minuun. Minua kiinnostaa ihminen. Vuorovaikutus hänen kanssaan, hänen kanssaan leikkiminen, hänen kanssaan muistojen luominen, vaikkakin se olisi vain pieni hetki. Minä haluan nähdä, kuka hänen sisällään asuu. Sen ihmisen haluan tavoittaa.

Jos toisen ihmisen käsi tuntuu luontevalta kädessäni, tiedän, että suunta on oikea. Jos hänen ihonsa tuntuu tutulta, olen onnellinen. Jos hän saa minut nauramaan ja pudottelemaan suojauksiani, se on oikein hyvä merkki. Jos minä haluan pitää hänestä vähän huolta ja taittaa hänen t-paitansa ulos sojottavan niskalapun takaisin paidan alle, kun hän kävelee edessäni, olen jo läheisyyden tiellä.

Minua on vaivannut varsinkin läheisissä suhdekuvioissa jonkun miehen kolahtaessa hillitön menettämisen pelko. Jos tietäisit taustani, osaisit laskea yhteen yksi plus yksi. Taustoistani kerron tarkasti vasta seuraavassa kirjassani enkä halua harrastaa blogissani niillä asioilla sosiaalipornoa tai kalastella myötätuntoa. Minulla on omat kipupisteeni ja sinulla omasi.

Tärkeimpiä asioita nyt on se, että minä todella elän. Koko ajan suunta on parempi. Pystyn kohtaamaan luotettavia miehiä, joiden käsiin voin antaa arimmat asiani ja ehkä jopa vartaloni. Jos tyyppi ei ole kusipää, pystyn rakastamaan edelleen, vaikka tiemme kulkisivat eri suuntiin. Minun on helppo rakastaa, jos kolahtaa. En ole sellainen, että tänään rakastan ja huomenna en. En kitsastele rakkauden kanssa, mutta katson kyllä tarkkaan, kenelle sydämeni avaan. Minä valitsen ne ihmiset, joille sydämeni avaan.

Minä olen tänään niin onnellinen, koska kaikista kipuiluistani huolimatta tapasin ihanan miehen, jonka kanssa kaikki koettu näytti minulle, että minä elän ja olen vahvasti ja entistä paremmin toipumaan päin. Jos ahdistus tulee, minä tunnistan sen ja vaikka viiveellä voin toiselle sanoa, että minä reagoin näin ja tästä syystä ja minä työstän asioitani.

Minä todella työstän asioitani. Tämän hetkisestä tilastani olen ihan itse vastuussa ja loppuelämäni onnellisuudesta myös.

Miehet ovat ihania. Naiset ovat ihania. Me kaikki vain kipuilemme, enkä valmista ihmistä ole vielä tavannut. On vain tärkeää oppia tunnistamaan, kenen kanssa pääsee parhaiten eteenpäin. Yhdessäkin voi olla joskus vaikeaa, kunhan vaikeudet eivät vie lopullisesti elämäniloa ja henkeä kummaltakaan.

Luotan syvästi elämään. Sain Twitteristä isoveljen, joka elää ihan erilaista elämää kuin minä, mutta hän heittää minulle omaan tyyliinsä tärkeitä pointteja:


Onnen määrä on yleensä ihmisen elämässä vakio, 
mutta joskus sen eteen joutuu tekemään hirveästi töitä.




sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Tavoitteena rehellinen elämä

ASIAA HAAVOITTUVUUDESTA




Vilkaisin nopeasti edellistä blogipostaustani ja aloin nauraa itsekseni. Koirani on jo tottunut naureskeluuni. Näinhän minä kirjoitin alkukuusta:

En ole rakastellut miehen kanssa 15 kuukauteen. Käyn kuumana kuin kekäle.

Olen harjoitellut ja ollut sanojeni mittainen. Olen deittimaailmassa pysähtynyt yhteen mieheen kerrallaan ja pyrkinyt oikeasti tutustumaan ja näkemään pinnan alle. Mittariin ei tule 16 kuukautta. Kun tarkkaan katsoo, voi tavata aidosti ihanan ihmisen, ei haavekuvaa. Sen olen oppinut.

Olen jo viikkoja halunnut kirjoittaa rehellisen elämisen puolesta. Haluan rehellisen elämän, palavasti ja aina vain. On monia syitä, miksi ihmiset eivät uskalla olla rehellisiä ensin itselleen, tai jos edes itselleen, niin sitten vielä lähipiirilleen. Puhun tässä samalla myös itsestäni, en vain teistä.

Pelko. Pelkäämme kohdata tosiasioita. Tuollainenko minä olen? Tuollainenko tuo toinen on? Millaiseksi elämä järjestyy, jos harhat katoavat ja vääristymät oikenevat? Mitä jää jäljelle? Selviänkö minä? Kestänkö sen, mitä menetän matkan varrella? Jäänkö yksin? Kantaako uusi elämä?

Häpeä. Emme aina yllä täyttämään omia vaatimuksiamme tai toisten odotuksia. Unohdamme häpeää karttamalla sen, että toisen ihmisen haavoittuvuus tekee hänestä paljaan ja siksi hyvin kauniin. Läheisessä ihmissuhteessa tekee kaikille karhunpalveluksen, jos peittelee loputtomasti omaa arkuuttaan, keskeneräisyyttään tai kipukohtiaan.

Huonot tavat. Huijaamisesta ja valehtelemisesta voi tulla selviytymiskeino. Kun ihminen oppii valehtelemaan jo varhain, valehtelusta voi tulla automaattinen tapa reagoida. Mutta aina jos ihminen ei tykkää peilikuvastaan ja varsinkaan siitä ihmisestä, joka silmien takaa pilkottaa, omien huonojen tapojen eteen kannattaa alkaa tehdä töitä, päivittäin.

Itsetuntemuksen puute. Jos ihminen ei tunne itseään ja opettele kohtaamaan totuutta asioistaan, hän ei välttämättä edes huomaa kohtia, joissa hän huijaa itseään tai muita. Moni luulee olevansa ihan muuta kuin mitä oikeasti on.

En ole umpirehellinen, koska valehtelisin reippaasti pelastaakseni henkeni tai toisen hengen. Mutta hölmön epärehellinen ihminen pilaa suhteensa ja asiansa kehittämällä valheiden ja piikkilanka-aitojen linnoituksen, josta kukaan ei häntä enää löydä. Olen varmasti ollut joskus hölmön epärehellinen. Jos haluan terveitä ihmissuhteita, minun kannattaa kertoa neuroosini luottoihmisilleni ja sanoa, missä kohdassa joskus tekee kipeää. Ne ihmiset jäävät, joiden kuuluukin jäädä.

Pus pus. Pian olen 50 ja siitä iloinen. Ihmisenä kasvaminen on hankalaa ja niin palkitsevaa.



keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Käsi kädessä romanssi ja realismi

ASIAA OMIEN TAPOJEN MUUTTAMISESTA



Ystäväni Marika Rosenborg on parisuhde- ja eroasiantuntija. Hän sanoi minulle pari viikkoa sitten, että suuri osa hänen asiakkaistaan löytää uuden suhteensa verkkopalveluista, joita ovat mm. Tinder ja Suomi24. Puhuimme asiasta pitkään. Olen joskus kokeillut Tinderiä ja törmännyt siellä myös täydellisiin sekopäihin. Minua on myös huolestuttanut se, että joku tunnistaa minut vaikkapa jostain jääkiekkoa tai seksuaalisuutta käsittelevästä lehtijutusta ja klikkaa kuvaani sen takia, että hän haluaa päästä kontaktiin mielikuvansa kanssa eikä suinkaan minun kanssani, sellaisena kuin olen ihmisenä.

Marikan kanssa käyty keskustelu sai minut pari viikkoa sitten lataamaan Tinderin uudestaan kännykkääni. Otin hommaan hyvin suoraviivaisen ja napakan linjan. Sekopäät tai muuten oudolta vaikuttavat miehet saavat aikaani viisi sekuntia – sen ajan, mitä kontaktin purkaminen kestää.

Ennen saatoin väistää miesten kanssa kiperien kysymysten esittämistä. Nykyään en väistele. Olen rehellinen ja suora ja puntaroin. Ennen saatoin salaman iskettyä syöksyä suoraan osastolle erotiikka. En sano, ettenkö voisi niin tehdä vieläkin. On huikean hienoa, jos kaksi ihmistä löytää toisensa, ja joskus on vain niin, ettei tilanteen etenemistä kykene enää pysäyttämään. Siitä en ole erityisen kiinnostunut, jos mies käy viuhahtamassa luonani kuin ilmassa hetken viipyilevä palaneen ruuan käry ja häipyy hetken päästä nolona seuraavaan seikkailuun. Palanut ruoka ei ravitse minua enää.

Nopea eroottinen hullaantuminen on saanut joskus aikaan sen, että en ole pysähtynyt tarkastelemaan ilmassa liehuvia varoitusmerkkejä. Olen katsonut sormieni läpi epäloogisuuksia tai asioita, jotka tökkivät pahasti. Tunteeseen ei todellakaan voi aina luontaa. Tunne voi olla myös huonon tavan ja egon tuotosta. Mutta kun malttaa, kuulee sydämen ja samalla viisauden äänen.

En etsi ihmistä loppuiäksi. Jos sellainen tulee, tulee. Mutta homman pitää tuntua terveeltä ja fiksulta ja olla onnellinen lisä elämääni. Nyt olen hyvin kiinnostunut a) malttamaan mieleni ja b) tutustumaan kiinnostavaan mieheen – ei seksiobjektiin, vaan häneen. Jos mies ei malta tutustua minuun, hän ei ole minua varten. En voi tuntea toista yksien treffien kautta tai yhdellä silmäyksellä. Vie aikaa nähdä, mitä toinen on, ja onko hän sanojensa mittainen.

Tinder on osoittautunut tällä kerralla hyväksi sovellukseksi. Tänään kävin yksillä treffeillä. Ehkä saan hänestä ystävän. Muutama kontakti on luotu, ja minulla ei ole kiirettä. Eilen laitoin Tinderin tauolle. Minulla on varaa olla valikoiva, ja jos olet sinkku, niin sinullakin. Mutta pelko edellä ei kannata kotiin linnoittautua, jos on muuten suhteelle avoin.

En ole rakastellut miehen kanssa 15 kuukauteen. Käyn kuumana kuin kekäle.

Mutta minä maltan. Tämä koulunkäynti on hankalaa, mutta, ah, niin koulivaa. Nautin siitä, että kehityn.


sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Älä mene väärään suuntaan äläkä hermoile

ASIAA SEKUNTIVIISARIN VÄRÄHTELYSTÄ

Kuva: Instagram, leo.leksa 2017

Olen ollut onnellinen viime aikoina. Onnellisuus ei tarkoita tässä kohdassa, että olisin ekstaasin partaalla koko ajan, mutta olen tuntenut hetkissä tarkoituksenmukaisuutta ja elämisen kaunista syvyyttä. Se on ollut täysin tietoinen valintani.

Äsken kävin koirani Lillin kanssa taas metsässä. Matkalla törmäsimme pyörätuolilla kulkevaan tuttuumme, joka oli menossa metsätietä pitkin lenkittämään labradorinnoutajaansa. Hän varoitteli lähestyvästä sadepilvestä. Metsän reunalla päästin Lillin vapaaksi. Lilli on oppinut kulkemaan metsässä omia reittejään jahdatessaan oravia. Näen usein, kun Lilli kääntyy vielä pitkän polun päässä katsomaan, että seuraan samaan suuntaan. Sitten hän katoaa hetkeksi näkyvistä. Me olemme hyvä tiimi.

Sade yllätti. Tulimme työtilaani keittämään kahvit. Vaihdoin päälleni kuivaa ja vedin villasukat jalkaani. Löysin jemmasta varahiustenkuivaajan, jolla kuivatin Lillin ja sitten juoksutrikooni. Lilli söi kuivattuja muikkuja ja minä raakasuklaata. Nyt meidän on täällä hyvä. Illemmalla rantaudumme kotiin.

Olen opetellut olemaan stressaamatta lähes stressipilkkuja halkomalla. Olen pysähtynyt viime aikoina hetkiin, joissa sekunnit lyövät. Mielessäni on kuin kello, jonka sekuntiviisarin värähtelemistä kuuntelen. Jos en pysty keskittymään sekuntiviisarin värähtämiseen, olen todennäköisesti liian levoton. Hion taitojani.

Olen oppinut viime vuosina paljon. Olen oppinut olemaan kärsivällinen, minä – ennen niin kärsimättömyyden perikuva. Olen opetellut hoitamaan ihmissuhteitani periaatteella "Onko tämä meille hyväksi"? Jos ihmissuhde on minulle tärkeä, haluan panostaa siihen ja antaa rakkautta ilman muita motiiveja.

Kun ajattelen itseäni jo lapsena tai nuorena aikuisena Kaliforniassa, ymmärrän nyt paremmin sisäistä ja siksi todellisinta luonnettani. Olen melkoinen elämäntapaintiaani, jonka täytyy kulkea uskollisena omaa polkuaan, tapahtui ulkomaailmassa talouden, politiikan tai muun saralla mitä tahansa. En jaksa juosta rahan perässä, koska se tekee minut sairaaksi. Teen työni hyvin ja antaumuksella, laitan käteni ristiin ja luotan, että elämä osoittaa tietään minulle ja näyttää, miten laskut maksetaan. Tähän asti kaikki laskuni olen aina pystynyt maksamaan. Ehkä pystyn maksamaan ne myös kantamatta asiasta huolta?

Jooga on vetänyt minua taas vahvasti puoleensa tankotanssin ohessa. Iltaisin levitän lattialle joogamattoni ja aloitan. Eräänä iltana lämmitin kylmäpuristettua seesamiöljyä ja hieroin sillä päänahkani, kasvoni, kaulani, niskani, hartiani, rintani, vatsani, pakarani ja kaiken. Eroottisinta mitä olen pitkään aikaan kokenut. Lupaan hieroa lämpimänkuumalla öljyllä myös sen ihanan miehen, jonka kenties vielä kohtaan.

Lainasin luvalla Instagramista @leo.leksa'n ihanan kuvan kesämielisistä lehmistä. Lapsena rakastin lehmien harjaamista. Kerran lehmät kyllä karkasivat minulta, kun minun piti tuoda ne pellolta takaisin navettaan. Ei mennyt ihan putkeen, ja niin minä juoksin parkuen ja liian isoissa kengissäni lehmien perässä pitkin kylätietä. Naapurinpoika istui aidan päällä matkan päässä, näki ahdinkoni ja hypähti keskelle tietä käännyttämään karkuun pinkovat lehmät. Jos en olisi hermoillut ja parkunut, todennäköisesti lehmätkään eivät olisi pinkoneet karkuun.

Ihan kaikesta voi ihminen oppia.

Antaudu tiellesi. Älä mene väärään suuntaan.  Älä hermoile yllättäviä käänteitä. Rauhassa. (Neuvoja itselleni.)



lauantai 10. kesäkuuta 2017

Ahdistuksella on asiaa

ASIAA SISÄISESTÄ RAUHASTA



Paratiisilintu laskeutuu kädelle, joka ei purista sitä.
– Tao te ching


Saatuani Intohimo-teokseni kirjoitettua joulukuussa 2016 olin hyvin helpottunut. Vihdoinkin omaa aikaa. Tammikuu meni ihmetellessä ja valmennustöitä tehdessä. Sain paljon haastattelupyyntöjä, jotka puolestaan aiheuttivat ympärilleni omanlaistaan aaltoliikettä. Aaltoilun tasaannuttua huomasin, että palasin usein kummalliseen kasvottomaan ahdistukseen. Ajattelin ensin, että se johtuu kirjaprojektini jälkeisestä väsymyksestä. Nukuin ja söin hyvin, mutta usein ahdistus laskeutui ylleni kuin sakea sumu. Olo oli välillä iloton, mikä huolestutti minua, joka olen syttyvää sorttia.

Nyt tiedän mistä ahdistukseni johtui. Tunnen usein olevani aivan väärässä maassa, yrittäen saada tolkkua siitä, miksi minun kuuluu olla juuri täällä nyt ja mikä tehtäväni mahtaa olla. Kaliforniassa minusta tuntui viiden siellä viettämäni vuoden aikana, että olin kuin kala hapekkaassa vedessä. Suomessa olen joutunut henkisesti kamppailemaan. Suomessa yllättävän monen ihmisen turva on omaisuudessa, brändissä, nokittelussa tai kulisseissa, jotka odottavat puhaltajaa. Olen ihmetellyt ihmisten ankeutta, pelkoja, hyökkäävyyttä ja taipumusta jumittua riippuvuuksiin. Olen ollut kauhuissani siitä, miten paljon ihmiset huijaavat ihmissuhteissaan ja pysyvät niissä, vaikka he eivät ole niissä onnellisia eivätkä tule olemaan. On parisuhteita, joissa takanapäin petetään ja haukutaan ja edessäpäin suudellaan. Olen väistellyt kateuden piikkejä heiltä, jotka eivät uskalla, ja monia koston keihäitä heiltä, jotka olen torjunut. Olen oppinut erottamaan parin vuoden aikana paremmin ihmiset, jotka lähestyvät minua vain hyötyäkseen. Nyt lähipiirini on pieni sykkivällä punaisella sydämellä varustettu hyväntahtoisten ihmisten heimo.

Olen ollut ahdistunut miettiessäni missä minun paikkani on tässä yhteiskunnassa. En jaksa kiipimistä,  maineen tai mammonan perässä juoksemista. Haluan tehdä työni hyvin niin kauan kuin se tuntuu juuri minun jutultani. Minulla on ilokseni ihania asiakkaita, ja saan paljon kiitosta työstäni.  Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että lähes poikkeuksetta asiakkaani ottavat koppia opeistani ja lähtevät tekemään töitä viedäkseen elämäänsä ja asiaansa parempaan suuntaan. Vastailen työviesteihin usein, kun asiakkaani kuittailevat pelituloksiaan tai tekemiään välitehtäviä.

Olen kiteyttänyt halujani. Haluan treenata ja ruokkia terveyttäni. Haluan rakastaa läheisiäni ja muitakin kykyjeni ja voimieni mukaan. Haluan yksinkertaistaa elämääni niin, että siihen mahtuu vain rehellisyyttä ja rohkeutta. Haluan kodin, jossa on tankotanssitanko ja paljon henkistä tilaa ja rauhaa. Tarpeeksi rahaa laskujen maksamiseen. Haluan oppia luottamaan aina vain syvemmin elämään, jonka uskon hyvin tarkasti näyttävän minulle, mikä ja kuka on minua varten, kun en hoppuile, manipuloi tulosta tai yritä väkisin. Jos minun täytyy tietää tai tehdä jotain, elämä kyllä sen minulle kertoo ja minä näen, kun muistan hiljentyä riittävästi.

Minä en saa aina, mitä minä haluan. Sen olen jo oppinut. Mutta kun pidän sydämeni rehellisenä ja rohkeana, elämä pääsee paremmin toimimaan korkeimmaksi hyväkseni. En tiedä tulevaa, mutta uskon saavani itseni näköisen elämän siltä osin kuin voin siihen itse vaikuttaa.



torstai 25. toukokuuta 2017

Kolme ja puoli vuotta

ASIAA LUOPUMISEN VAIKEUDESTA

Ystäväni pyysi minua kirjoittamaan enemmän siitä, miten olen oppinut luopumaan ja päästämään irti. Hän kuulemma haluaa oppia lisää.

Osa minusta haluaisi olla jo siinä pisteessä, ettei enää erehtyisi syvästi rakastumaan, koska egolle luopumisen tuska voi olla hyvin rankkaa silloin, kun vaihtoehtoja ei ole. Voittavin osa minua taas pyrkii olemaan elämälle – ja myös rakastumiselle – auki loppuun asti, etten vain kuolisi ainakaan elävältä pystyyn sydän kovettuneena paakkuna.

Olen kokenut, että en ole voinut valita keneen rakastun. Valitettavasti. Ei varmoja vetoja, ei lupausta helposta. Pikemminkin on joskus käynyt niin, että olen laittanut kaiken yhden kortin varaan ennen kuin olen edes huomannut, että olen menettänyt sydämeni. Sitten onkin ollut jo liian myöhäistä.

Kun sydämeni aukeaa rakkaudelle, rintakehäni tuntuu liekehtivältä pellolta. Voin maata selälläni ja vain seurata rintakehäni aaltoilua ja liikettä sydänchakrassani.

Van Gogh



Olen kerran rakastunut erittäin syvästi, ja näyttää siltä, että parantumattomasti. Sen ihmissuhteen päättymistä surin kolme ja puoli vuotta niin kuin ihminen vain voi surra. Menetin myös erittäin rakkaan ystävän. Itku tuli lukemattomia kertoja, ja kaipaus ei helpolla päästänyt otteestaan. Tein kyllä kaikkeni. Treenasin, tanssin, suhteilin muiden miesten kanssa, tein paljon töitä, rukoilin, lähetin toiselle hyviä ajatuksia ja yritin luopua ja aina vain luopua.

Joskus ajattelin, että eikö tämä helvetin ikävä pääty koskaan. All Of Me -biisi tuli todella tutuksi. Kyseenalaistin järkeäni ja yritin vihata. Pahinta oli, että aina kun luulin jo olevani voiton puolella, näin hänestä unta. Mutta minä jatkoin sinnikkäästi asian työstämistä ja elämäni elämistä.

Muutama viikko sitten minä sanoin kahdelle ystävälleni, että nyt NYT

NYT MINÄ EN ENÄÄ SURE.

Huomasin myös, että olin vihdoinkin päästänyt hänestä irti, kuin linnun Van Goghin pellon ylle. Prosessin aikana olen oppinut paljon. Tässä muutama esimerkki:

1. Kun ihmistä todella rakastaa, ei rakkauden tarvitse päättyä eroon. On itselle kuin rahaa pankkiin, kun tekee sydämessään tilaa yhä myös hänelle, jonka jollain tasolla menetti. Ainakaan en muutu katkeraksi, kun jatkan rakastamista.
2. Rakkaus on kärsivällinen. Jokaisella ihmisellä on oma aikataulunsa kasvunsa suhteen, ja kuka minä olen sanomaan, mitä toisen "pitäisi" oivaltaa tai valita. Ei, minun on parasta keskittyä omaan elämääni.
3. Voin rakastaa, vaikka toinen ei mahdollisesti enää rakastaisi. Rakkaus ei ole kaupankäyntiä eikä se todellakaan ole vankila.
4. Mitä paremmin ja nopeammin (vaikka siihen menisi vuosia) luovun egokeskeisestä toiveesta, odotuksesta tai tarpeesta toisen suhteen, sitä nopeammin elämä pääsee näyttämään minulle mikä tai kuka on minua varten.
5. Irtipäästäminen on joskus prosessia useassa aallossa ja tasossa.
6. Rakkaus ei ole unohtamista. Minä ainakin rakastan yhtä paljon kuin kolme ja puoli vuotta sitten, nyt vain kiintyneemmin, koska joskus kiintymys kasvaa ajassa. Silti olen vapaa elämään elämääni.
7. Jos sydämessään toista hyvällä ajattelee, se on molemmille hyväksi.
8. Totuutta ei pääse karkuun, vaikka miten yrittäisi.
9. Totuus vapauttaa aina, oli se mitä tahansa.
10. Taakkoja ei tarvitse kantaa loputtomiin. Jos jokin asia on taakka, siinä on työstettävää.


That's it.


keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Vuosi ilman seksiä

ASIAA VALINNOISTA JA ITSEKUNNIOITUKSESTA




Kirjoitin tietokirjan intohimosta, ja minua haastateltiin seksuaalisesti vapautuneena naisena.  Sellaisena pidän itseäni edelleen, estoista vapaana.

Silti en ole rakastellut miehen kanssa vuoteen. Olen saanut useita kymmeniä tarjouksia, ainakin, mutta sellaista hetkeä ei ole tullut, että palikat olisivat toisen kanssa tuntuneet loksahtavan hetkessä juuri niin oikein, että olisin koskenut häntä kuin nainen miestä tai että olisin halunnut edes tavata.

Herravarjele, en ole edes suudellut miestä vuoteen. Ehkä huuleni ovat unohtaneet, miten polkupyörällä ajetaan. Ehkä en enää muista, mitä on päästää irti ja antaa mennä vain.

Ei, kyllä minä muistan. Mutta täytyy olla myös luottamusta. En ole pätkän vertaa kiinnostunut olemaan kenellekään sulka hänen seinälleen tai kolo, johon ammentaa hetkeksi kipunsa ennen karkumatkaa seuraavaan osoitteeseen. Karmeaa on myös, jos kommunikoinnissa on isoja aukkoja eikä asioista pystytä puhumaan kuin kaksi aikuista.

Siksi olen valmis odottamaan. Päivän tai kaksi vuotta, mutta minä odotan, koska en tarvitse seksiä seksin vuoksi, merkityksetöntä panemista ilman henkistä kohtaamista tai toisen raskasta purkamatonta reppua painamaan rakastelun aikana minun selkäni aivan säröille. En halua ketään änkyttämään taas rinnalleni, että olen liian kova pala tai itsetunto ei riitä, koska seksuaalisuuteni on niin voimallista tai jotain muuta. Jos joku tulee, hän on hyvä lisä minun yhtälööni vaikka hetkeksi ja minä hänen yhtälöönsä. Ei niin, että toisen pitäisi tekeytyä pienemmäksi kuin on, vaan niin, että potkisimme toisiamme myös epämukavuusalueelle, joissa seuraava ihana kasvupyrähdys tapahtuu.

Seksin aikana mies näyttää, mitä hän oikeasti on. Joku on tekninen suorittaja, joku pelkää läheisyyttä, joku ei osaa nähdä ja kohdata naista. On myös suuria rakastajia, jotka näyttävät kasvupotentiaalinsa hyvin selkeästi sillä, miten he heittäytyvät ja ottavat naisen. Luojan kiitos olen sellaisiakin saanut tuntea. Kyse ei ole tekniikasta tai taidoista, vaan siitä, mitä miehen sydämessä on.

Elämä on arvokasta, ja rakkaus on elämän ylin voima. Seksi ilman rakkautta olisi minulle henkilökohtaisesti ajan tuhlaamista. Kun puhun tässä yhteydessä rakkaudesta, en tarkoita tarrautumista, omistamista tai hallitsemista. Rakkaus on parhaimmillaan pyyteetöntä. Silti se voi pitää sisällään reilut pelisäännöt, ja joskus samat pelisäännöt sopivat molemmille mainiosti.

Minä odotan. Rakastelen itseni kanssa, elän elämääni, peloille koskaan antautumatta, kohdaten julkein silmin kaiken mitä silmilläkin voi rakastella.


sunnuntai 21. toukokuuta 2017

"Paha mun psyykeelle"

ASIAA ANTEEKSIANNOSTA




Tunnen polttavaa tarvetta kirjoittaa eilisestä episodista.

Palasin koirani kanssa junalla Helsingistä. Junalla matkustaminen yhdessä on meille vielä tosi uutta, ja onneksi antaisin kokemuksen perusteella koiralleni kymmenen pistettä. Alkumatkasta kiinnitin huomiota kahteen mieheen, jotka istuivat edessäni. Toinen kurkki penkkien välistä ja halusi kysyä koirastani, oikein ystävällisesti. Hän näytti myös jonkin koiran kuvaa kännykästä. Ensin ajattelin, että he ovat kehitysvammaisia, koska en saanut aina heidän puheestaan selvää. Sitten tajusin, että he puhuvat huonoa suomea, ovat virolaisia ja sitä paitsi heidän matkaansa ryyditti iso pullo Johnnie Walker Red Label -viskiä.

Pian tilanne eskaloitui. Minulle puhunut mies alkoi mylviä, huutaa, läpsiä välillä konduktööriä, ravata  edestakaisin pitkin käytävää ja lyödä nyrkillä kaveriaan. Konduktööri oli aivan munaton mies. Lemmikkieläinvaunussa meitä oli muutamalla penkkirivillä täydessä junassa useampi nainen, joilla kaikilla koira, kissa tai molemmat. Sitä mukaa, kun pullo tyhjeni, tilanne vaikeutui. Konduktööri vetäytyi jonnekin sinne, minne eläinten kanssa ei voi edes mennä perään. Tapahtui klassinen tiellä kaahaus silloin, kun kaahaaja ajaa nopeusrajoitusten mukaan peltipoliisin kohdalla, mutta kaahaa muuten.

Koirani läähätti. Viereinen nainen istui myös koira sylissään ja hoki välillä: Om, om, om...

Kun myöhässä oleva juna lopulta lipui Tampereen asemalle, minulle aiemmin jutellut virolainen mies alkoi anoa anteeksiantoani. Hän kurkki penkkien välistä ja tapitti minua intensiivisesti silmiin:

"Anna anteeksi. Anna anteeksi, jos minä sinulle paha. On paha minun psyykelle, jos sinä et sano mitään."

Hän painoi päänsä polviinsa, itki ja vaikeroi ja sanoi kaverilleen, että hän ei kestä, jos minulle jäikin paha mieli.

Hän jatkoi ahdistuneena anteeksipyytämistä, johon minä lopulta täysin kypsänä, että juu juu. Näinhän minä tietenkin hänen lävitseen ja ohi kaiken surullisen juoppouden, mutta en vain jaksanut minkäänlaista asioimista hänen kanssaan ja yritin olla polttamatta päreitäni. Lähellä istuvat tuijottivat minua arvatenkin ihmetellen, mistä koko anelu suuntaani johtui, kun kaikkihan me olimme saaneet tilanteesta kärsiä.

Pääsin junasta ulos. Annoin toiselle konduktöörille laiturilla palautetta, ja hän otti sen rakentavasti vastaan.

Illan kuluessa tajusin, miten vahvasti episodi oli vaikuttanut minuun. En minä jaksa alkoholisteja, en pätkän vertaa, mutta minä ajattelin juoppuhullua isoisääni, joka aikoinaan hakkasi vaimoaan ja jota silti joku joskus rakasti. Minä ajattelin hänen raskasta lapsuuttaan ja sitä, miten kaikissa meissä elää hyvä ihminen jossain miljoonankin karstakerroksen takana, vaikka karstat jäisivät kuorimatta.

Minä ajattelin niitä kertoja, kun minua on vaivannut mielestäni puhumatta jäänyt asia, kun olen kantanut valtavaa syyllisyyttä, ahdistusta ja ikävää niin, että toinen ei koskaan suostunut asioita puhumaan.

Juu juu. Kaikki taitaa olla anteeksi annettu, ja jos ei ole, työstän asiaa varmasti joka päivä. Selvittämättöminä painavat asiat ovat paha ihan jokaisen psyykeelle, mutta armo ei ole paha.


keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Viimeisessä puvussa ei ole taskuja

ASIAA TURHUUDESTA



Olen lenkkeillyt enemmän metsässä nyt, kun lumet ovat sulaneet. Olen ihastellut puita, halannut mäntyä, juossut sammaleisia kallioita pitkin koiran kanssa kilpaa. Olen kelannut sitä, millä on väliä ja millä ei.

Olen tullut siihen tulokseen, että luotan aina vain siihen voimaan, joka pitää linnut lennossa. Minulle se voima on Jumala, mutta ei se ole evankelisluterilaisen kirkon eikä minkään kirkon tai uskonnon Jumala. Se vain on, syvä viisaus ja voima tässä maailmankaikkeudessa, johon luotan aukottomasti. Siis aukottomasti.

Tänään ajattelin taas metsässä, että mikään ei kuulu minulle viime kädessä. Lapseni ei kuulu minulle, eikä koirani tai mikään muukaan. Riittävässä nöyryyden tilassa päästäessämme irti kaikesta voi valo käydä sisään. Eräs opettaja kertoi kauan sitten, että tuossa tilassa ihmeet pääsevät tapahtumaan.

Minut kasvatettiin kapitalistiksi. Kokoomus oli pitkään mielestäni ainoa oikea puolue. Nyt olen alkanut epäillä, että kapitalismi ei olekaan kovin toimiva järjestelmä suurelle osalle ihmisistä. Meidät on ohjelmoitu juoksemaan materian tai maineen perässä. Moni kilpailee naapurin tai jonkun näkymättömän kanssa tajuamatta, että oravanpyörä tai kilpaileminen ei tule koskaan tekemään syvästi ja kestävästi onnelliseksi. Osta, osta, näytä toisille, päde, kilpaile, hanki enemmän. Aina vain enemmän. Olen suunnattoman väsynyt sellaisen seuraamiseen. Olen myös alkanut miettiä ostoksiani. Mitä ostan ja minkä takia? Onko uudesta vaatteesta iloa, jos en seuraavana päivänä edes muista, mitä ostin?

Olen päästänyt irti myös toivosta sellaisen rakkauden suhteen, jonka perään ikävöin kauan. Olen luopunut ja luovuttanut. En enää onneksi tuskaisena vaan rauhallisin mielin. Minä luotan, että sattumaa ei ole, ja saan kaiken, mikä minulle kuuluu, ja menetän kaiken, mikä ei minulle kuulu.

Hard to get.
Hard to keep.

Olen alkanut arvostaa enemmän kaikkea, mitä minulla on. Siitä kaikesta olen tarvittaessa valmis myös luopumaan, jos se lintuja lennossa pitävä voima antaa minulle toisenlaiset ilmavirrat.

Minulla ei ole selkeitä tavoitteita kuin muutama, ja nekin toteutuvat vain, jos niiden kuuluu tapahtua. Voin tehdä taas vain parhaani. Ensi vuonna aion asua Helsingissä ja tehdä töitä akselilla Tampere–Helsinki. Uuteen kotiini haluan korkean peilin ja tankotanssitangon. Seinän lähelle parkkeeraan kunnon platform-korkokengät treeniä varten. Syksyllä aion aloittaa sivutoimisen opiskelun Tampereen ammattikorkeakoulussa Screenwriting MA -ohjelmassa. Tuli sellaista tietoa, että olen päässyt sisään. Haluan aina vain kirjoittaa osana työtäni ja kehittyä kirjoittajana. Lisäksi haluan kirjoittaa neljännen kirjani, joka voisi ilmestyä aikaisintaan 2019.

Ei se omistaminen, muille näyttäminen tai naapurin kanssa kilpaileminen, vaan sydämellä tekeminen. Mahdollisuuksien rajoissa, vastuuta ottaen ja hyvällä fokuksella.

Koska hetken päästä elämä voi olla ohi. Eikä siinä viimeisessä puvussa ole taskuja.

Läheiselleni olen sanonut, että en tarvitse sitten enää edes arkkua. Tukeva pahvilaatikko riittää, etteivät tuhkani sirotu pitkin katuja ennen niidenkin nousua tuulen mukana sinne, missä ne linnut.

Robert Miles lähti juuri sinne. Kiitos hänelle tämän biisin tekemisestä. Aion tanssia sen tahdissa niin kauan kuin jalat.



perjantai 5. toukokuuta 2017

Asiakkaani naisvihaaja

ASIAA ISKOSTUNEISTA TULKINNOISTA



Pääsiäissunnuntaina puhelimeni soi. En tunnistanut numeroa, mutta vastasin. Vahvaääninen mies esitteli itsensä ja sanoi, että koska olen yrittäjä, hän jätti minun vastuulleni sen, vastaisinko puhelimeen pääsiäisenä. Olin hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että vastuu oli minun. Sitten hän kertoi, että häntä on suunnattomasti ärsyttänyt julkinen kuvani. Hän kertoi myös kärsivänsä naisvihasta ja haluavansa varata minulle ajan.

Minun piti nopeasti punnita, onko kenties kyseessä nahkahanskat käsissään kulkeva naisten kuristaja vai mielenkiintoisella luonteella varustettu apua kaipaava mies.

Toinenkin mies otti yhteyttä. Häntä oli todella ärsyttänyt lehdessä ollut haastatteluni, jonka perusteella hän oli miettinyt minusta, että "mikä saatanan ämmä toikin on".

Molemmista miehistä tuli asiakkaitani. Todella mainioita tyyppejä, ajattelen nyt. Toinen heistä sanoi miettineensä, että koska olen antanut seksuaalisuutta käsitteleviä lausuntoja, olen joko
a) myynyt itseni halvalla saadakseni lisää töitä
tai
b) älykäs.

Nyt hän on kuulemma päätynyt siihen, että olen älykäs, ja minä hymyilen tätä kirjoittaessani.

Minulla oli kauan sitten naispuolinen ystävä, joka uskoi, että kaikki miehet ovat pettäjiä. Häntä oli petetty useamman kerran. Sanoin hänelle lopulta kyllästyneenä, että jos tuo teesi pitäisi paikkansa, myös pojistamme kasvaisi automaattisesti pettäjiä eikä muita vaihtoehtoja olisi.

Kevään kuluessa olen tullut siihen tulokseen, että myös moni sosiaalisessa mediassa hämmennystä rakentava ihminen kärsii mies- tai naisvihasta. Monella ihmisellä on ollut kipeitä kohtia suhteessaan äitiin, isään, exiin tai nykyiseen kumppaniin. Koska asia on käsittelemättä ja kohtaamatta, viha leimahtaa, kun heille otollinen tilanne tulee eteen. Silloin on helppo hyökätä, leimata, yleistää ja sitä kautta yrittää vähätellä ja alistaa.

Oman isäsuhteeni oli sellainen, että minun on vaikea luottaa miehiin pohjamutia myöten. Tiedostan asian hyvin. Silti olen opetellut pitämään miehistä erittäin paljon. Kaikki miehet eivät ole samanlaisia, eivätkä kaikki naiset ole samanlaisia.

Jos vihaat jotakuta naista tai miestä, lopeta. Puhelinnumeroni löytyy verkkosivuiltani.

Juttu on kirjoitettu soittaneen miehen siunauksella.



lauantai 29. huhtikuuta 2017

Naisen rinnoista

ASIAA KEHON ARVOSTAMISESTA




En ole koskaan täysin ymmärtänyt hössytystä naisten rinnoista, mutta se johtuu varmasti siitä, että ne eivät herätä minussa ainakaan seksuaalisesti erityisen kuumia tunteita. Pienirintaisena olen sopeutunut hyvin elämään omieni koon kanssa, mutta jostain syystä olen tällä viikolla muistanut muutaman rintoihini liittyvän episodin.

Kauan sitten ranskalainen muotisuunnittelija lennätti Kaliforniaan Newport Beach -nimiseen kaupunkiin noin seitsemän ranskalaista mallia. Samana iltana luksushotellissa pidettiin tämän suunnittelijan muotinäytös, ja paikalle oli kutsuttu kaupungin kermaa. Jostain syystä kyseinen suunnittelija valitsi paikallisista tytöistä juuri minut ja erään toisen tytön mukaan näytökseen esittelemään vaatteitaan. Näytöksessä tahti oli nopea ja vaatteet piti vaihtaa lennossa muiden avustamana. Yksi asuistani oli hame ja siihen kuuluva erittäin läpinäkyvä paita. Juuri minun kuului "myydä" tuo paita yleisölle. Suomalaisella sisulla sanoin muutaman kirosanan mielessäni ja ajattelin, että nyt mennään ihan pokalla. Otin lavalla kiintopisteeksi yleisöstä komean miehen, johon keskittymällä pokkani piti ja pystyin kävelemään kompastelematta, hikoilematta ja näyttämättä siltä, että olin kauhuissani.

Näytöksen jälkeen vedin päälle omat vaatteeni ja menin kyseisen hotellin vessaan. Vessakoppeja oli useampi, ja kun istuin niistä yhdessä, kaksi seurapiirirouvaa alkoi keskustella minusta samalla, kun he pesivät käsiään. He paheksuivat sitä, että rintani olivat näkyneet kankaan läpi. He olivat ärtyneitä myös siitä, miten olin heidän mainitsemaansa herraa katsonut.

Nautin, kun astuin vessakopista. He loivat minuun ja toisiinsa silmäykset ja pakenivat paikalta.

Toinen muisto. Olin noin 35-vuotias, kun tapailin helsinkiläistä juppia. Big mistake! Kerran istuin alasti keittiöni pöydällä hänen edessään. Mielestäni hetki oli lämmin aina siihen asti, kun hän maiskutti suutaan, katsoi rintojani ja sanoi kuivakasti: "Oletko koskaan harkinnut kauneusleikkauksia?" Tuo mies kohteli minua huonosti, ja kerran otin hänet takaisin hänen itkiessään. Toista kertaa en virhettäni toistanut.

Kolmas muisto. Kun poikani syntyi, maito nousi rintoihini paisuttaen ne valtaviksi. Iho repesi monesta kohdasta, ja edelleen rinnoissani on vaaleat urat muistoina siitä, kun minusta tuli äiti.

Tämän kaiken jälkeen olen oppinut, että rintani ovat minun ja lain puitteissa minä päätän, mitä niistä näkyy, miten ne kannan ja millaiset ne saavat olla.




sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Tyttö hennon ja pitkän langan päässä

ASIAA VAPAUTUMISESTA

Noin 1971.

Muutama viikko sitten Marika Rosenborg haastatteli minua Tunne&Mieli -lehteen. En tiennyt, mistä Marika haluaa puhua, enkä edes tarkemmin kysynyt. Haastattelupyyntöjä on tullut tänä vuonna runsaasti. Tavatessamme kävi nopeasti ilmi, että kyseessä on selviytymistarina. Jouduin lennnossa puntaroimaan, minkä verran olen lapsuudestani tässä vaiheessa valmis puhumaan.

Kun sain valmiin jutun pääsiäisenä tsekattavaksi, vilkaisin pari virkettä, ahdistuin ja laitoin läppärin kiinni. Sulattelin näkemääni reilun vuorokauden, luin jutun huolella ja kuittasin Marikalle ok:n. Ilmoitan, kun lehti on ilmestynyt.

Olen jo kauan tiennyt, että haluan kertoa muutaman vuoden päästä kirjana ihmisille, mistä olen tulossa ja miksi mahdollisesti selviydyin. Olen viime aikoina halunnut myös kertoa sairaalloisille ja pahansuoville somehuutelijoille, miksi tyhjästä huutaminen ei minua pahemmin hetkauta – elämä on jo varhain minua oikeasti (!) koetellut, joten on tullut arvokasta suhteellisuudentajua.

Olen hyvä kohtaamaan asioita, jotka nousevat käsittelylistani kärkipäähän. Jos jokin asia ei jätä minua rauhaan, tiedän, että se kutsuu minua kasvuni seuraavalle portaalle. Lapsuuteeni liittyy asioita, joista yhteiskunnassamme ani harvoin puhutaan. Minulla on siis annettavaa.

Kohtaaminen Marika Rosenborgin kanssa oli ravisteleva ja niin avaava, että prosessini yllättäen nopeutui. Olen täysin varma siitä, että taakkoja ei tarvitse kantaa loputtomiin, jos on halua niistä vapautua.

Tällä viikolla matkustin sisäisen pakon sanelemana lapsuuteni kulmille. Lähiö näytti samanlaiselta kuin 1970-luvulla. Pintamaalien sävy ei ollut vaihtunut lainkaan. Samat rivitalot, ihan samat kerrostalot. Kun pääsin erään kerrostalon parkkipaikalle, kyyneleet tursusivat. Tuossa minä keltaisella pyörälläni poljin ja kaaduin polveni verille. Ääniä kuin kaikuja. Kiersin talon. Niin köyhän ja surullisen näköinen talo pinttyneine ja hilseilevine pintoineen. Avasin oven erääseen rappukäytävään, muistin paikat, sävyt, tuoksut, äänet. Itseni viisivuotiaana kuin hennon mutta mielettömän pitkän langan päässä istumassa juuri tuossa, ja niin paljon pitää tuota lankaa keriä, että tajuaa, miten se tyttö todellakin olin minä. Tuo kaikki ei tapahtunut vain sille tytölle kauan sitten.

Se kaikki tapahtui minulle.

Itkin hetken aivan hillittömästi.

Soitin erään oven ovikelloa. Olin jo kotoa lähtiessäni tiennyt, että ovi avattaisiin ja pääsisin sisään. En osaa sanoa, miksi tiesin. Oven avasi nainen, jolle kerroin, että olen Minna ja asuin tuossa asunnossa kauan sitten.

Anteeksi, ei ole tarkoitus häiritä. Mua itkettää, koska tähän asuntoon liittyy paljon muistoja. Olisiko mitenkään mahdollista päästä kiertämään huoneet läpi?

Mitäköhän oli miettinyt hän, joka oli muuttomme jälkeen löytänyt keittiön uumeniin piilottamani nahkaremmin?

Tuosta parvekkeen raosta minä vaihdoin kiiltokuvia naapurintytön kanssa.

Kiitin lämpimästi poistuessani.

En jaksa nyt yhtään enempää tästä asiasta kirjoittaa, ei jaksa enää tällä viikolla tämän enempää itkeä. Kotiin lähdin väsyneenä, mutta jokin taloon liittyvä ahdistus oli poissa. Olin sitä kantanut pitkään.

Koska selvisin elämäni ensimmäiset kaksikymmentä vuotta, sai stressi aikaan sen, että olen lihaltani sitkeä kuin stressaantuneena teurastamoon pakotettu eläin. Kannibaaleille tiedoksi: minua ei kannata ihan ensimmäisenä syödä.




sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Joskus tulen onnesta kuin sekopäiseksi

ASIAA SIITÄ, KUN SEURAA LUONTOAAN PELKÄÄMÄTTÄ

Kuva Marika Kiviharju

Täysillä eläminen ei minulle tarkoita sekoilua tai hetkeen tarttumista ilman minkäänlaista puntarointia. Täysillä eläminen on pelotonta elämistä sydän auki ja siksi ilon kautta siten, että tekee juuri sen, minkä oikeaksi kokee. Sehän ei ole keneltäkään pois.

Eräs mies sanoi, että olen niin itsekeskeinen. Puntaroin asiaa. Tämä on minun blogini, minun elämäni ja oppini, ja tällä mennään. Haluan olla tekemäni työni käyntikortti. Tänään kirjoitan tanssimisesta. Toivon, että sinä kirjoitat siitä, mikä tekee sinut onnelliseksi. Vaikka päiväkirjaan tai mielesi turhalla täytetyille tai tyhjän hennoille riveille.

En osaa sanoa täysin, mitä tapahtuu, kun tanssin lempibaarini parketilla. En pysty antautumaan liikkeelle, jos biisi ei iske. Vaatteet eivät saa kiristää tai tuntua epämukavilta, vaan niissä on tärkeää olemisen tila ja vapaus, oli päälläni sitten farkut tai superlyhyt ihonmyötäinen mekko. Aina en ole varma, pääsenkö vaatteissani portsareiden ohi, mutta luotan hyvään suhdetoimintaan.

En ole ihan varma siitäkään, miksi ihmiset aika usein tuijottavat, kun tanssin. Ehkä näytän heistä kahjolta, ja he haluavat arvostella. En jaksa enää välittää. Joku on kertonut kyllä tykkäävänsä, ja baarista kerrottiin, että silloin myyvät kaljaa paremmin.

Tanssin mieluiten yksin, koska silloin minun ei tarvitse huomioida toista tai antautua minkäänlaiseen kiehnäykseen. Jos haluan kiehnätä, asia on toinen. Useimmiten haluan vain tanssia. Silmät kiinni.

Kun suljen silmäni, näen musiikin. Sitä on vaikea selittää. Näen abstrakteja liikkuvia kuvioita. Näen soundin massana, joka pyörteilee. Sen soundin pyörrettä on hieno lähteä seuraamaan, ja sitä voi käsillä koskea. Ei niin, että nyt minun on tärkeää näyttää hyvältä ja tanssia tietyllä tavalla, vaan niin, että annan musiikin viedä. Tässä oivallankin, että en minä tanssi yksin. Minä tanssin musiikin kanssa.

Joskus tulen onnesta kuin sekopäiseksi, hallintaa täysin kadottamatta. Olen viime aikoina löytänyt selkärankani liikettä paremmin kuin koskaan, kiitos tankotanssitreenien.

Joskus pääsen parketilla tilaan, jossa tanssiessani kelaan silmät kiinni elämääni. Silloin on myös helppo päästää irti kaikesta ja antaa anteeksi ihan kaikki ja kaikille.

Suomi-popin aikana pidin viime yönä breikin ja odotin seuraavaa biisiä, joka minua kutsuu. Katselin blondia naista, joka tanssi lopulta Happy-biisiä hienosti rytmissä. Biisin jälkeen hän käveli ohitseni ja hiveli edestakaisin pakaraani. Silloin aina terävöidyn, koska en todellakaan halua, että kukaan nainen yrittää minua iskeä. Mutta tämä nainen sanoi: "Tiedätkö, minne tää perse kuuluu? Se kuuluu tonne tanssilattialle. Ala jo mennä."

Minä menin.