torstai 19. tammikuuta 2017

Koskaan ei voi tietää, mitä seuraavan kulman takana

ASIAA SIITÄ, KUN MIES KATSOO NAISTA




Helsinki pudotti minut polvilleni.

Minä niin pidän Helsingistä. Kävellessäni sen katuja pitkin värisen arkkitehtuurin kauneudesta ja kansainvälisestä ilmapiiristä. Olen yleensä aina parhaimmillani isoissa kaupungeissa, joissa liihottaminen tukka vapaana on jotenkin helpompaa kuin pienellä paikkakunnalla.

Päivitin puhelimeeni uusimman ohjelman, ja karttapalveluun oli jäänyt väärä asetus. Kun kävelin Helsingin katuja pitkin, karttapalvelu ohjasi minua aina seuraavaan osoitteeseen autoreittejä pitkin, vaikka minä en ole Lada enkä Ferrari. Kuljin ympyrää, koska elämä oli sitä mieltä, että treeni on minulle hyvästä.

Olin juuri jälleen kerran päätynyt siihen, että en voi olla suhteessa sellaisen miehen kanssa, joka ei innostu mistään muusta kuin minusta. Jos miehen suunta elämässä on aina vain sitä samaa mitä nytkin eli staattisuuden vahvistamista tai unelmat täysin epärealistisia, en edes optimistina voi jatkaa homman kehittelyä hänen kanssaan. Minun täytyy tuntea eläväni, ja elän, jos olen auki elämän päivittäisille hienoille jutuille. Jos elän miehen rinnalla, haluan tuntea hänenkin elävän, eikä vain minusta.

Hyvin usein olen ajatellut, että saatan pysyä sinkkuna loppuelämäni. Se ei ole huono vaihtoehto, koska olen onnellinen omassa elämässäni, vaikka arjessa olisi välillä raskaita hetkiä. Suhtaudun tulevaisuuteen luottavaisesti ja kutkuttunein mielin odotan, mitä kaikkea ihanaa eteeni vielä tulee.

Mutta kun kiirehdin Helsingin jalkakäytävää pitkin kännykkä kädessäni ja katse kartassa, tuossa autojen reitissä ärsyttävässä, nostin yhtäkkiä katseeni ylös. Vastaani käveli samassa mies, jonka tyylin rekisteröin heti, ja hän tuijotti minua koko ajan syvälle silmiin rävähtämättä kuin tsiljoona sekuntia, vaikka oikeasti ehkä viisi, ja minä katsoin häntä

ja sivuutimme toisemme

ja minä kutkutuksen riemulaulun sisälläni tunsin ja ajattelin,

herravarjele mikä mies
vaikka ei lainkaan tyyppiäni
mikä katse
mikä energia
tämä tunne polvissani
ja miten hän katsoikaan kuin suoraan kalloni sisälle!
Ei sillä väliä,
että hänet julkisuudesta tunnistin
eikä hajuakaan, mitä hän tuijotti,
mutta että yksi rävähtämätön katse pudottaa polveni

ja minut

näin.


Kiitin Luojaa ja virnuilin loppupäivän. Siitä on kauan, kun miehen takia viimeksi maata syleilin. Jatkan kulkuani kohti seuraavaa kulmaa.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti