sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Tyttö hennon ja pitkän langan päässä

ASIAA VAPAUTUMISESTA

Noin 1971.

Muutama viikko sitten Marika Rosenborg haastatteli minua Tunne&Mieli -lehteen. En tiennyt, mistä Marika haluaa puhua, enkä edes tarkemmin kysynyt. Haastattelupyyntöjä on tullut tänä vuonna runsaasti. Tavatessamme kävi nopeasti ilmi, että kyseessä on selviytymistarina. Jouduin lennnossa puntaroimaan, minkä verran olen lapsuudestani tässä vaiheessa valmis puhumaan.

Kun sain valmiin jutun pääsiäisenä tsekattavaksi, vilkaisin pari virkettä, ahdistuin ja laitoin läppärin kiinni. Sulattelin näkemääni reilun vuorokauden, luin jutun huolella ja kuittasin Marikalle ok:n. Ilmoitan, kun lehti on ilmestynyt.

Olen jo kauan tiennyt, että haluan kertoa muutaman vuoden päästä kirjana ihmisille, mistä olen tulossa ja miksi mahdollisesti selviydyin. Olen viime aikoina halunnut myös kertoa sairaalloisille ja pahansuoville somehuutelijoille, miksi tyhjästä huutaminen ei minua pahemmin hetkauta – elämä on jo varhain minua oikeasti (!) koetellut, joten on tullut arvokasta suhteellisuudentajua.

Olen hyvä kohtaamaan asioita, jotka nousevat käsittelylistani kärkipäähän. Jos jokin asia ei jätä minua rauhaan, tiedän, että se kutsuu minua kasvuni seuraavalle portaalle. Lapsuuteeni liittyy asioita, joista yhteiskunnassamme ani harvoin puhutaan. Minulla on siis annettavaa.

Kohtaaminen Marika Rosenborgin kanssa oli ravisteleva ja niin avaava, että prosessini yllättäen nopeutui. Olen täysin varma siitä, että taakkoja ei tarvitse kantaa loputtomiin, jos on halua niistä vapautua.

Tällä viikolla matkustin sisäisen pakon sanelemana lapsuuteni kulmille. Lähiö näytti samanlaiselta kuin 1970-luvulla. Pintamaalien sävy ei ollut vaihtunut lainkaan. Samat rivitalot, ihan samat kerrostalot. Kun pääsin erään kerrostalon parkkipaikalle, kyyneleet tursusivat. Tuossa minä keltaisella pyörälläni poljin ja kaaduin polveni verille. Ääniä kuin kaikuja. Kiersin talon. Niin köyhän ja surullisen näköinen talo pinttyneine ja hilseilevine pintoineen. Avasin oven erääseen rappukäytävään, muistin paikat, sävyt, tuoksut, äänet. Itseni viisivuotiaana kuin hennon mutta mielettömän pitkän langan päässä istumassa juuri tuossa, ja niin paljon pitää tuota lankaa keriä, että tajuaa, miten se tyttö todellakin olin minä. Tuo kaikki ei tapahtunut vain sille tytölle kauan sitten.

Se kaikki tapahtui minulle.

Itkin hetken aivan hillittömästi.

Soitin erään oven ovikelloa. Olin jo kotoa lähtiessäni tiennyt, että ovi avattaisiin ja pääsisin sisään. En osaa sanoa, miksi tiesin. Oven avasi nainen, jolle kerroin, että olen Minna ja asuin tuossa asunnossa kauan sitten.

Anteeksi, ei ole tarkoitus häiritä. Mua itkettää, koska tähän asuntoon liittyy paljon muistoja. Olisiko mitenkään mahdollista päästä kiertämään huoneet läpi?

Mitäköhän oli miettinyt hän, joka oli muuttomme jälkeen löytänyt keittiön uumeniin piilottamani nahkaremmin?

Tuosta parvekkeen raosta minä vaihdoin kiiltokuvia naapurintytön kanssa.

Kiitin lämpimästi poistuessani.

En jaksa nyt yhtään enempää tästä asiasta kirjoittaa, ei jaksa enää tällä viikolla tämän enempää itkeä. Kotiin lähdin väsyneenä, mutta jokin taloon liittyvä ahdistus oli poissa. Olin sitä kantanut pitkään.

Koska selvisin elämäni ensimmäiset kaksikymmentä vuotta, sai stressi aikaan sen, että olen lihaltani sitkeä kuin stressaantuneena teurastamoon pakotettu eläin. Kannibaaleille tiedoksi: minua ei kannata ihan ensimmäisenä syödä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti