sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Näetkö minut? Minä haluan nähdä sinut.

ASIAA LÄHEISYYDESTÄ 
JA ERKAANTUMISESTA 
JA VIELÄ KERRAN LÄHEISYYDESTÄ

Tapasin serkkuni, jota en ollut nähnyt 40 vuoteen. Hän kertoi lukeneensa kaikki kirjani ja seuranneensa blogini kautta elämääni. Meillä oli valtavasti yhteistä, juuria myöten. Kahden tunnin tapaamisen jälkeen olin väsynyt. Hän sanoi, että olo oli kuin kovan urheilusuorituksen jälkeen. Arkun avaaminen voi olla työlästä, mutta jos kantta ei raota, aarteet jäävät kokematta.

Jaksan nykyään huonosti pilipalisuhteita. Tarkoitan pilipalisuhteilla ihmissuhteita, joissa ollaan vääristä tarpeista, muodon vuoksi tai kykenemättömänä päästämään toista oikeasti lähelle.

Parisuhteeni on opettanut minulle jo paljon. Ystäväni Ulla sanoi, että minusta on tullut suvaitsevampi, mutta helppoa ei ole ollut. Olen oppinut, että olen edelleen aika kipakka ihminen, kun mittani tulee täyteen. Toisen ei tarvitse silti kuin katsoa minua rauhallisesti silmiin ja sanoa, että hän on eri mieltä linjanvedostani ja emmekö voisi neuvotella kompromissia. Hänen rauhallinen asenteensa saa verenpaineeni laskemaan nopeasti. Ystäväni Sanna sanoo, että olen tavannut kesyttäjän (shit!).

Olen silti, Luojan kiitos, saanut kokea, että osaan päästää toisen ihmisen hyvin lähelle. Pystyn näyttämään, miten haavoittuva olen. En halua peitellä toiselta asioita. En kestä sisäistä painetta, joka minussa syntyy, jos minun pitää alkaa huijata toista ja peitellä jälkiäni. Mieluummin elän mahdollisimman rehdisti ja avaan matopurkit ja sitä kautta myös aarrearkut tarvittaessa.

On ollut hämmentävää huomata, että pidän kovasti siitä, että kylppärin peilikaapissa on toisenkin hammasharja. Hän jättää kylppärin lattian märäksi suihkun jälkeen (shit! my socks!) ja astiansa minulle tiskattavaksi. Hän myös hoitaa koiraani, laittaa minulle ruokaa ja teippaa kipeän jalkani, jotta pääsen tanssimaan. Hän on tähän asti kestänyt monet ärinäni ja ollut kärsivällisempi kuin kukaan naismuistiin.

Seksissäkään ei ole enää tärkeintä hurjat huiput, vaan se, että juuri hän on siinä. Kun hän suutelee minua, minä sulan vastoin egoni huuteluita: "Lähde jo! Muista, että olet nopeiden lähtöjen nainen!"

Kuvituskuva. Mutta tiedätkö tämän tunteen?

Ehkä kaikkien tärkeiden ja merkittävien ihmissuhteiden kuuluu aina kasvaa? Jos meillä ei ole todellista läheisyyttä, kasvu pysähtyy. Kun suhteen kasvu pysähtyy, alkaa tapahtua erkaantumista. Parisuhteessa jää tilaa kolmannelle osapuolelle (näen kiusaukset, mutta en petä!) ja yksinäisyydelle, jonka takaa toista voi olla vaikea kurottaa (en suostu sellaiseen yksinäisyyteen!). Muissa ihmissuhteissa erkaantuminen näkyy siinä, että kukaan ei enää kunnolla näe toista ja oletukset kasvavat.

Tulen suvusta, jossa vain muutama ihminen on perinteisesti päättänyt, mistä saa puhua ja kuka saa puhua. Yleensä kukaan ei ole lopulta saanut. On syntynyt kuppikuntia, väärinkäsityksiä, syytöksiä ja vuosikymmenien loputonta mustaa kaunaa. Juopia, joihin hukutaan. Minä opin jo varhain pelkäämään läheisyyttä, koska läheisyyden synonyymi minulle oli, että keneenkään ei voi luottaa.

Olen pelännyt elämäni aikana todella paljon sitä, että luottamukseni petetään tai uskottu lyö puukolla selkään. Olen myös kokenut sitä paljon. Nyt olen luottanut, rakastanut ja nauttinut toisten ihmisten lähellä suunnattomasti siitä, että läheisyyttä on ollut ja on juuri tässä ja nyt. En tiedä tulevasta, mutta näin on niin hyvä.





tiistai 12. syyskuuta 2017

Myötätunnon silmin

ASIAA ADDIKTIOISTA




Nukuin poikkeuksellisen huonosti ja heräsin ahdistukseen unesta, jossa yritin päästä veneellä eteenpäin suomaastossa.

Olen ahminut Gabor Matén kirjaa In the Realm of Hungry Ghosts. Maté on arvostettu addiktioasiantuntija, joka haastaa vallitsevia käsityksiä marssittamalla myötätunnon kovan linjan hoitomuotojen edelle, jos noista kahdesta suuntauksesta pitää valita toinen. Harvoin, aivan liian harvoin, eteeni tulee niin ajatukseni vangitseva kirja kuin In the Realm of Hungry Ghosts.

Kun asuin parikymppisenä Yhdysvalloissa muutaman vuoden, läheisriippuvuus nousi muoti-ilmiönä kaikkien huulille. Minullakin oli omat oppaani, joita tavasin. Muutamaa vuotta myöhemmin raitistuin. Vaikka AA:ssä ei ole koskaan ollut tapana huudella siellä käymistä, en ole vuosiin peitellyt sitä, että raitistuin La Jollan merenrantakaupungissa ja sain ensimmäisen henkilökohtaisen kosketukseni AA-ryhmään nousemalla puisen kirkon rappuja ja sanomalla kirkon salissa hieman myöhemmin "Hi, I am Minna and I am an alcoholic". Siitä se lähti. Vaikka en ole AA:ssa käynyt enää vuosiin vaan olen hoitanut itseäni ja elämääni monin muin tavoin, en koskaan ole unohtanut, miten paljon tukea sain vierailta ihmisiltä tuohon aikaan. Meitä kaikkia yhdisti yksi halu: halu toipua.

Toipuminen ei ole minulle vieläkään sellainen juttu, jossa minusta tulisi jotenkin valmis, ennen kuin kuolen. Olen silti sitoutunut pitämään itsestäni mahdollisimman hyvää huolta loppuun asti, ja juuri siitä syystä tulen todennäköisesti myös eheytymään koko ajan enemmän ja paremmin niin kauan kuin minussa henki pihisee. Siten minulla on myös asiakkailleni enemmän annettavaa, kun osa asiakkaistani miettii välillä omia riippuvuuksiaan. Painotan työssäni, että en voi muuttaa ketään. Ihminen itse muuttaa itseään ja elämäänsä ottamalla vastuuta ja tekemällä töitä asioidensa ja hyvinvointinsa eteen. Jos asiakkaani ei tee töitä asiansa eteen, syy ei ole minun. Voin vain tehdä parhaani ja olla tukena, mutta ketään en pelasta. Kuten Maté painottaa, ihminen pelastaa viime kädessä itsensä. Yritettyäni itsemurhaa 18-vuotiaana totesin, että koska en päässyt hengestäni toiveestani huolimatta, voisin yrittää pelastaa itseni. Tuo päätös oli pitkään huojuva, mutta nyt vankassa aikuisiässä olen jo oppinut seisomaan itseni rinnalla taistellen hyvinvointini puolesta juurikaan horjumatta.

Matén mukaan olemme kaikki jossain kohdassa addiktiojanaa. Joku jää kiinni päihteisiin, toinen merkkilaukkuihin ja kolmas valtaan ja omaan paremmuuteensa töissä tai kotona.

Kävin eilen asiakkaani kanssa läpi ylemmyydentuntoisen ja alemmuudentuntoisen viestimisen eroja. Milloin korotamme itsemme toisen yäpuolelle? Milloin teemme itsestämme pienempiä kuin olemme? Syyttely ja häpäiseminen toimivat vuorovaikutuksessa aina huonommin kuin sen muistaminen, että olemme kaikki yhtä arvokkaita.

Kesällä puistoasukas nousi penkiltä ja käveli horjuvasti kättelemään minua tervehdittyään ensin koiraani. Minua häiritsivät hänen humalansa ja nuhjuinen olemuksensa. "Mara, terve." Olin piinallisen tietoinen omasta ylenkatseestani, mutta harjoittelen nyt tuosta ylenkatseesta luopumista, pitäen samalla helvetin hyvää huolta itsestäni. Minun ei tarvitse asua puistossa, vaikka joku asuisi.

Olen saanut tänä syksynä läheisessä ihmissuhteessani paljon palautetta siitä, miten paljon heristelen toiselle etusormeani. Välillä olemme suhtautuneet asiaan huumorilla. Nyt minä ymmärrän, että olen vain yrittänyt pärjätä ja pitää puoleni. Mutta läheisissä ihmissuhteissani minun tehtäväni ei ole olla päällepäsmäri tai käydä valtataistelua. Mieluummin harjoittelen itseni ja toisen kohtaamista aina vain rakkaudella, avoimuudella ja rehellisyydellä. Täydellistä ihmistä ei ole, mutta itsestään ja läheisistä ihmissuhteista kannattaa pitää hyvää huolta. Ja ensi kerralla kun näen kadulla horjuvan narkomaanin, yritän katsoa häntä myötätunnolla ja jatkaa sitten oman elämäni kaistaa, koska jokainen pelastaa itsensä.