lauantai 28. lokakuuta 2017

Kun oppilas on valmis, opettaja voi poistua

ASIAA SIITÄ, ETTÄ ON MUITAKIN VAIHTOEHTOJA KUIN UHRIUTUMINEN




Mielestäni on kolmenlaisia hankalia ihmisiä.
1. On hyväntahtoisia. He eivät oikeasti halua sinulle pahaa, mutta he saattavat joskus osua kipeästi. Joku voi rakkaudesta käsin vaikka puhua sinulle osuvasti totta, ja aina et ehdi sulkea korviasi.
2. On myös pahansuopia, jotka haluavat satuttaa sinua. He ovat voivat olla hetkellisesti vittumaisia ja hulluja, mutta he tokenevat nopeasti tai vähintään vuosien kuluessa. Voit hetkittäin kuohua tai itkeä heidän takiaan.
3. Narsistit, systemaattisen julmat ja muuten vaikeasti häiriintyneet testaavat ainakin minun kykyäni kasvaa suuremmaksi ihmiseksi kaikkein eniten. Heidän kaltaisilleen minun on ollut vaikea antaa anteeksi. Joskus heitä on ollut vaikea olla vihaamatta.

Kun katson tähänastista elämääni taaksepäin, huomaan, että olen vaikeimmilta kohtaamiltani ihmisiltä oppinut eniten itsestäni ja elämästä. Olen oppinut vaikkapa sen, miten vahva olen. Ilman näitä vaikeimpia ihmisiä en olisi päässyt kohtaamaan itsessäni alueita, jotka ovat eniten tarvinneet huomiotani, jotta voisin eheytyä. Jos olen aiemmin pelännyt arvostelua, olen saanut osakseni paljon arvostelua. Loogista, eikö totta? Elämä on tuonut arvostelijat eteeni. Jos olen kokenut, että en selviä ilman jonkun henkilön rakkautta, minut on hylätty. Koska olen pelännyt aggressiivisia miehiä, olen nuorempana kohdannut heitä paljon. Nyt he ovat jättäneet minut enimmäkseen rauhaan, koska olen tainnut oppia läksyni, joten he ovat menneet opettamaan joitakuita toisia.

Aina, kun eteeni tulee poikkeuksellisen hankala ihminen, katson peiliin. Kysyn itseltäni, miksi tuo tilanne tai ihminen on annettu juuri minun eteeni.

Mihin minun kannattaa havahtua?
Miten voin kasvaa tuon ihmisen ollessa juuri sitä, mitä hän on?
Miten voin oppia rakastamaan itseäni ja pitämään puoleni paremmin?
Miten voin oppia olemaan vihaamatta ja katkeroitumatta, vaikka joku olisi tosi epäreilu?
Miten voin nähdä toisen arvon, vaikka hän ei koskaan muuttuisi sellaiseksi kuin haluaisin?
Voinko luottaa uusiin ihmisiin, jos joku menneisyydessä on pettänyt luottamukseni?

Aina voin hankalien ihmisten ansiosta kasvaa ja löytää avaimia onnellisuuteen, koska pitkän aikavälin tasapainoni ja onnellisuuteni ei saa koskaan olla viime kädessä riippuvainen siitä, miten joku toimii tai ei toimi. Erityisen hankala ihminen on mahdollisuus ja kutsu henkiseen luokkahuoneeseen. Kun oppilas on valmis, opettaja voi poistua.

En tahdo pahaa kenellekään ja yritän toimia reilusti. Joku voi silti kokea minutkin elämässään murheenkryyniksi. Mutta kun olen mielestäsi sinulle erityisen hankala, muista silloin, että minun avullani voit oppia jotain itsestäsi.



sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Parisuhde telakalla ja muita totuuksia

ASIAA ONNELLISUUDESTA KAAOKSEN KESKELLÄ



Tänään sataa talven ensimmäistä lunta. Kotini alkaa olla lievässä kaaoksessa, koska ensi kuussa muutan Helsinkiin. Siitä alkaa mielenkiintoinen elämänvaihe, kun alan jakaa työni mentaalivalmentajana Tampereen ja Helsingin välillä. Tiedoksi rakkaille asiakkailleni Tampereen suunnalla: en katoa minnekään, reissaan vain vähän enemmän. Vastaanotto pysyy Tampereen osalta Tammelassa, samassa idyllisessä puukorttelissa. Tervetuloa sinne tai Helsinkiin.

Olen syksyn ajan opiskellut elokuvakäsikirjoittamista. Töiden ja opintojen yhdistämisessä on kommervinkkinsä, mutta kalenterissani on terävät suunnitelmat ja pyrin niiden mukaan toimimaan.

Nyt minulla on enemmän aikaa uuteen, koska parisuhteeni on telakalla. En voi kuin ihmetellä, miten paljon olen oppinut viime kuukausina itsestäni ja miten paljon olen saanut. Syyn suhteen telakoitumiseen olen kertonut vain lähipiirilleni, eikä se tänne blogiin asti kuulu. Ihmisten omia asioita. Suhteen ansiosta väitän olevani nyt parempi ihminen. Uskallan antaa itseni nyt näkyä parisuhteessa, haavoittuvaisena, epätäydellisenä ja samalla niin vahvana. Tässä suhteessa en kertaakaan kokenut, että seksuaalisuuteni olisi ollut toiselle liikaa. Hän ei kulmakarvaansakaan kohottanut eroottisen voimani edessä, vaan antoi minun vain olla se nainen, joka olen. Naarasleijona. Emme ehkä alkukompurointia pitemmälle päässeet, mutta elämällä on taipumus mennä lopulta aivan oikein päin, on se sitten mitä tahansa.

Kun olin kolmekymppinen, olin suhteessa, jossa minua sanottiin sekä frigidiksi että nymfomaaniksi.
nymfomaani: kyltymätön nainen, jolla on sairaalloisen voimakas sukupuolivietti
frigidi: sukupuolisesti haluton ja kylmä
Vuosien varrella olen oppinut, että en ole kumpaakaan. Rakastajani minun kannattaa vain huolella valita, jotta meillä molemmilla olisi suht' samankaltainen eroottinen ja emotionaalinen lataus. Ei siinä sen kummempaa.

Olen Helsingin Kirjamessuilla lauantaina. Odotan sitä, että Rosa Meriläinen ei minua haastattelussa ehkä helpolla päästä. Aiheena on tietenkin intohimo.



Tänään sataa talven ensimmäistä lunta. Lähden punttisalille opettelemaan käsilläseisontaa, jota en vielä osaa. Kaiken keskellä on hyvä juuri nyt ja olen luottavainen. Kiinnittymättömyyden taito kaikkeen ulkoiseen on taidoista parhaita. Juuri silloin elämä pääsee virtaamaan oikeaan suuntaan. Joskus joutuu ensin tekemään kosolti töitä, ennen kuin saa mielensä järjestymään niin, että voi antaa asioiden vain olla ja järjestyä.

Tänään sataa talven ensimmäistä lunta.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Myötätunto ei tarkoita automaattisesti uhriutumista

ASIAA SYDÄMEN AVAUTUMISESTA




Olen tänä vuonna ollut myötätuntokoulussa. En sitä ole täysin huomannut ennen kuin vasta viime aikoina, kun moni ystävä on sanonut, että minusta on tullut avoimempi, suvaitsevaisempi ja myötätuntoisempi. Jotenkin polkuni on siis mennyt oikein.

Kuukausien aikana olen tajuamattani työstänyt myötätuntoa eri kulmista. Ensin kirjoitin junaepisodista, joka liikutti minua sydänjuuriani myöten. Olen hyvä näkemään tilanteita, joita minun eteeni ei turhaan tuoda. Junaepisodin jälkeen törmäsin kesällä Espanjassa kodittomaan, jonka kasvot muistan yhä hyvin.

Parikymppisenä meditoidessani heitin mielessäni ilmaan kysymyksen: Mitä minun kuuluu elämässäni oppia? Muistan, miten intuitioni toi saman tien vastauksen: Rakastaa sielläkin, missä ei ole rakkautta.

En ollenkaan pitänyt saamastani vastauksesta. Aika kova urakka rakastaa sielläkin, missä ei ole rakkautta. Pystyin heti ajattelemaan ainakin yhtä tyyppiä, jota en koskaan haluaisi rakastaa. Koin niin, että jos rakastan, altistan itseni toisen huonolle energialle ja hän voi mahdollisesti satuttaa minua.

Nyt olen vanhempi ja monta kokemusta viisaampi. Totta kai haluan pystyä näkemään ihmisten rujouden ja hankaluuden taakse ja tuntemaan heitä kohtaan edes jollain tavalla myötätuntoa. En sääliä, vaan myötätuntoa, joka varmasti aina perustuu rakkauteen. Voimme rakastaa kanssakulkijoita, vaikka emme heidän kanssaan haluaisi aina jakaa pöytäämme tai sänkyämme. En ole Äiti Teresa, ja aina en osaa enkä jaksa olla myönteinen ja rakastava, mutta nykyään palaan jo aina nopeasti rakkauden äärelle. Kaikki me täällä kipuilemme.

Näen nykyään punaista silloin, kun ihmiset lähtevät tuomitsemaan ylenkatseisesti toisia, jotka kipuilevat heitä itseään kovemmin. Enää en katso kadulla kulkevia narkomaaneja inhoten, vaan muistaen, että heillä on tarinansa ja minä en todellakaan ole elänyt päivääkään heidän saappaissaan.

Voin rakastaa ja tuntea suurta myötätuntoa, mutta ykkösvelvollisuuteni on pitää itsestäni huolta. En nauti mutapaineista enkä syövereihin syöksymisestä, joten en sellaisiin touhuihin lähde, vaikka joku lähtisi. Voin tuntea syvää huolta toisesta, mutta silloin on hyvä muistaa, että jokaisella on vastuu oman elämänsä valinnoista. Toisen rinnalla kannattaa seistä, kun hän on valmis auttamaan itseään, mutta häntä ei kannata tukea vahvaksi touhussaan, jos hän haluaa vain vahvasti vetää oman elämänsä viemäristä alas.

Oma lapseni on ollut minulle huikean hyvä kasvattaja. Olemme monesti ottaneet yhteen, sormet ovat loppuneet laskennallisesti ajat sitten. Hän on opettanut minulle rajojen vetämistä, ja ehkä minä hänelle sitä, mitä äidin rakkaus on ja mitä se ei ole. Aamulla heräsin ja katsoin kännykkääni. Pojaltani oli tullut tekstiviesti, joka päättyi näin:

Love you, mom!




tiistai 3. lokakuuta 2017

10 vuotta mentaalivalmentajana

PITKÄN TYÖKAUDEN YNNÄYSTÄ




Tänä syksynä on tullut täyteen kymmenen vuotta siitä, kun aloitin työni mentaalivalmentajana. Kaikki lähti siitä, että harrastettuani alan kirjallisuutta 20 vuotta tajusin, että olin siirtänyt kirjaviisaudesta vain kärpäsenkakan verran konkretiaksi omaan arkeeni. Sain viisaasta kirjallisuudesta potkua, mutta mitään tähdellistä en itsessäni tai elämässäni tuon viisauden myötä muuttanut. Ja muutoshan on kovaa työtä.

Otin silloin itseäni niskasta kiinni, ja treenasin mieltäni. Huomasin, että pystyin vaihtamaan kiperissäkin henkilökohtaisissa tilanteissa näkökulmaa pääni sisällä. Kognitiivinen psykologia toimi juuri niin kuin 1960-luvulta asti oltiin sanottu. Tilasin säkeittäin kirjoja rapakon takaa, erityisesti kognitiivisen psykologian ja urheilupsykologian teoksia. Itseopiskelin lisää, kehitin metodejani, mietin oppieni punaisia lankoja. Lähdin testaamaan osaamistani asiakkaiden suuntaan.

Tässä sitä ollaan. Hieman harmaantuneena ja ryppyisempänä. Paljon tasapainoisempana ja onnellisempana. Asiakkaita on ollut noin 40 urheilulajin parista. Yritysjohtajia ja työttömiä ja kaikkea siltä väliltä. On ollut lapsia, itseään etsiviä, vastauksiaan hakevia, nöyriä ja kovaa työtä asioidensa kanssa tekeviä ihmisiä.

Olen oppinut pitämään ihmisistä enemmän. Olen kuullut niin monta tarinaa tosielämästä, ja ihmisten rehellisyys on saanut minut kunnioittamaan sitä, että he todellakin painivat monenlaisten solmujensa kanssa. Pettäjän takana on ihminen, kokaiinia vetävän takana on ihminen, itseään haukkuvan takana on ihminen. Kaikilla on haava tai useampi, sitähän ihmisen osa on.

On meidän käsissämme, minkä verran otamme vastuuta hyvinvoinnistamme ja loppuelämämme laadusta. Kaikki ei ole käsissämme, ja kohtalo on vahva veijari. Mutta siihen voimme vaikuttaa, opimmeko koskaan rakastamaan itseämme ja aloitammeko päivän kirosanalla vai ilolla.

Tänään työkuvioista tuttu kysyi minulta, vaivaako minua minuun suuntautuva "kollektiivinen vittuilu"? En lue itseäni koskevia keskustelupalstoja, en googleta nimeäni. En hae hyväksyntää valinnoilleni. Tämä on minun elämäni, ja minä seison ammattiylpeänä työni ja tulosten takana. Seison myös itseni rinnalla loppuun asti ihan sellaisena kuin olen.

Kiitos teille, ihmiset. Kiitos vittuilusta, joka on todistanut minulle, miten aidosti vahva olen. Vittuilijoita tarvitaan erottamaan valo pimeästä. Kiitos kaikille mukana nauraneille, minua tukeneille, työovestani sisään astuneille. Tehkää maaleja, rakastelkaa ja eläkää itsenne arvoinen elämä!

Työ jatkuu, ja itseni kehittämistä en lopeta toivottavasti koskaan.