tiistai 17. lokakuuta 2017

Myötätunto ei tarkoita automaattisesti uhriutumista

ASIAA SYDÄMEN AVAUTUMISESTA




Olen tänä vuonna ollut myötätuntokoulussa. En sitä ole täysin huomannut ennen kuin vasta viime aikoina, kun moni ystävä on sanonut, että minusta on tullut avoimempi, suvaitsevaisempi ja myötätuntoisempi. Jotenkin polkuni on siis mennyt oikein.

Kuukausien aikana olen tajuamattani työstänyt myötätuntoa eri kulmista. Ensin kirjoitin junaepisodista, joka liikutti minua sydänjuuriani myöten. Olen hyvä näkemään tilanteita, joita minun eteeni ei turhaan tuoda. Junaepisodin jälkeen törmäsin kesällä Espanjassa kodittomaan, jonka kasvot muistan yhä hyvin.

Parikymppisenä meditoidessani heitin mielessäni ilmaan kysymyksen: Mitä minun kuuluu elämässäni oppia? Muistan, miten intuitioni toi saman tien vastauksen: Rakastaa sielläkin, missä ei ole rakkautta.

En ollenkaan pitänyt saamastani vastauksesta. Aika kova urakka rakastaa sielläkin, missä ei ole rakkautta. Pystyin heti ajattelemaan ainakin yhtä tyyppiä, jota en koskaan haluaisi rakastaa. Koin niin, että jos rakastan, altistan itseni toisen huonolle energialle ja hän voi mahdollisesti satuttaa minua.

Nyt olen vanhempi ja monta kokemusta viisaampi. Totta kai haluan pystyä näkemään ihmisten rujouden ja hankaluuden taakse ja tuntemaan heitä kohtaan edes jollain tavalla myötätuntoa. En sääliä, vaan myötätuntoa, joka varmasti aina perustuu rakkauteen. Voimme rakastaa kanssakulkijoita, vaikka emme heidän kanssaan haluaisi aina jakaa pöytäämme tai sänkyämme. En ole Äiti Teresa, ja aina en osaa enkä jaksa olla myönteinen ja rakastava, mutta nykyään palaan jo aina nopeasti rakkauden äärelle. Kaikki me täällä kipuilemme.

Näen nykyään punaista silloin, kun ihmiset lähtevät tuomitsemaan ylenkatseisesti toisia, jotka kipuilevat heitä itseään kovemmin. Enää en katso kadulla kulkevia narkomaaneja inhoten, vaan muistaen, että heillä on tarinansa ja minä en todellakaan ole elänyt päivääkään heidän saappaissaan.

Voin rakastaa ja tuntea suurta myötätuntoa, mutta ykkösvelvollisuuteni on pitää itsestäni huolta. En nauti mutapaineista enkä syövereihin syöksymisestä, joten en sellaisiin touhuihin lähde, vaikka joku lähtisi. Voin tuntea syvää huolta toisesta, mutta silloin on hyvä muistaa, että jokaisella on vastuu oman elämänsä valinnoista. Toisen rinnalla kannattaa seistä, kun hän on valmis auttamaan itseään, mutta häntä ei kannata tukea vahvaksi touhussaan, jos hän haluaa vain vahvasti vetää oman elämänsä viemäristä alas.

Oma lapseni on ollut minulle huikean hyvä kasvattaja. Olemme monesti ottaneet yhteen, sormet ovat loppuneet laskennallisesti ajat sitten. Hän on opettanut minulle rajojen vetämistä, ja ehkä minä hänelle sitä, mitä äidin rakkaus on ja mitä se ei ole. Aamulla heräsin ja katsoin kännykkääni. Pojaltani oli tullut tekstiviesti, joka päättyi näin:

Love you, mom!




tiistai 3. lokakuuta 2017

10 vuotta mentaalivalmentajana

PITKÄN TYÖKAUDEN YNNÄYSTÄ




Tänä syksynä on tullut täyteen kymmenen vuotta siitä, kun aloitin työni mentaalivalmentajana. Kaikki lähti siitä, että harrastettuani alan kirjallisuutta 20 vuotta tajusin, että olin siirtänyt kirjaviisaudesta vain kärpäsenkakan verran konkretiaksi omaan arkeeni. Sain viisaasta kirjallisuudesta potkua, mutta mitään tähdellistä en itsessäni tai elämässäni tuon viisauden myötä muuttanut. Ja muutoshan on kovaa työtä.

Otin silloin itseäni niskasta kiinni, ja treenasin mieltäni. Huomasin, että pystyin vaihtamaan kiperissäkin henkilökohtaisissa tilanteissa näkökulmaa pääni sisällä. Kognitiivinen psykologia toimi juuri niin kuin 1960-luvulta asti oltiin sanottu. Tilasin säkeittäin kirjoja rapakon takaa, erityisesti kognitiivisen psykologian ja urheilupsykologian teoksia. Itseopiskelin lisää, kehitin metodejani, mietin oppieni punaisia lankoja. Lähdin testaamaan osaamistani asiakkaiden suuntaan.

Tässä sitä ollaan. Hieman harmaantuneena ja ryppyisempänä. Paljon tasapainoisempana ja onnellisempana. Asiakkaita on ollut noin 40 urheilulajin parista. Yritysjohtajia ja työttömiä ja kaikkea siltä väliltä. On ollut lapsia, itseään etsiviä, vastauksiaan hakevia, nöyriä ja kovaa työtä asioidensa kanssa tekeviä ihmisiä.

Olen oppinut pitämään ihmisistä enemmän. Olen kuullut niin monta tarinaa tosielämästä, ja ihmisten rehellisyys on saanut minut kunnioittamaan sitä, että he todellakin painivat monenlaisten solmujensa kanssa. Pettäjän takana on ihminen, kokaiinia vetävän takana on ihminen, itseään haukkuvan takana on ihminen. Kaikilla on haava tai useampi, sitähän ihmisen osa on.

On meidän käsissämme, minkä verran otamme vastuuta hyvinvoinnistamme ja loppuelämämme laadusta. Kaikki ei ole käsissämme, ja kohtalo on vahva veijari. Mutta siihen voimme vaikuttaa, opimmeko koskaan rakastamaan itseämme ja aloitammeko päivän kirosanalla vai ilolla.

Tänään työkuvioista tuttu kysyi minulta, vaivaako minua minuun suuntautuva "kollektiivinen vittuilu"? En lue itseäni koskevia keskustelupalstoja, en googleta nimeäni. En hae hyväksyntää valinnoilleni. Tämä on minun elämäni, ja minä seison ammattiylpeänä työni ja tulosten takana. Seison myös itseni rinnalla loppuun asti ihan sellaisena kuin olen.

Kiitos teille, ihmiset. Kiitos vittuilusta, joka on todistanut minulle, miten aidosti vahva olen. Vittuilijoita tarvitaan erottamaan valo pimeästä. Kiitos kaikille mukana nauraneille, minua tukeneille, työovestani sisään astuneille. Tehkää maaleja, rakastelkaa ja eläkää itsenne arvoinen elämä!

Työ jatkuu, ja itseni kehittämistä en lopeta toivottavasti koskaan.