keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Kenet saattaisit rajan taa?

ASIAA RAKKAUDESTA JA SIITÄ, MIKÄ EI OLE RAKKAUTTA



Ystäväni isä lähestyi kuolemaa monta viikkoa sairaalapedissä maaten. Ystäväni ja hänen äitinsä olivat isän lähellä kaikki yöt, viikosta toiseen. Yritin olla ystäväni tukena viestein ja sydämiä lähetellen.

Sivustaseuraajana hämmästyin, kun tajusin, että noinkin voi kuolevan ihmisen saatella eteenpäin. Ei kotiin tai muihin ympyröihin kuolevan viereltä nopeasti paeten, vaan lähellä nukkuen, tarvittaessa juottaen ja kädestä pitäen, muun elämän sivuun hetkeksi laittaen. Oivalsin, että se olisi myös itselleni joskus kaunis tapa lähteä, jonkun rakkaan ollessa lähellä joka kerta, kun palaan tajuihini tai herään unesta vielä uuteen päivään kuoleman ollessa jo kovin lähellä.

Meillä ei ole ollut suvussa sellaista tapaa, että rakas saateltaisiin rajan yli viereltä poistumatta. Ehkä me emme ole olleet kovin hyviä rakastamaan.

Ystäväni isä oli rakastava isä. Vähäpuheinen mutta toiminnallaan aina välittävä ja kannustava. Oma biologinen isäni oli sellainen, jota pelkäsin henkeni edestä. Onneksi ystäväni hyvin ymmärtää, että kokemukseni on erilainen.

Mietin ihmisiä, joiden vierelle lähtisin tarvittaessa oitis, jos heidän maanpäällinen elämänsä kulkisi viimeisiä aikojaan. Poikani, muutama sielunsisar, sielunveli. Nukkuisin ja valvoisin kahta kertaa miettimättä heidän lähellään viimeiset ajat, jos sellainen tarve toisella ilmenisi. Kaikki muu voisi odottaa.

Joskus joku asiakkaani sekoittaa rakkauden ja läheisriippuvuuden. Minullekin on käynyt niin.

Läheisriippuvuus on esimerkiksi sitä, että
- yrität elää toisen puolesta,
- koet, ettet voi elää ilman toista,
- yrität pelastaa toisen silloin, kun hän kieltäytyy ottamasta vastuuta valinnoistaan,
- annat toisen kohdella sinua huonosti tai
- yrität väkisin saada toisen pysymään elämässäsi.

Suru muuttuvista ihmissuhteista, eron tai kuoleman kautta, on kovin inhimillistä. Suru voi onneksi muuntua meissä myötätunnoksi, voimaksi tai vaikkapa viisaudeksi. Jos suru ei muunnu hyväksi, me aina vain siirrämme sitä eteenpäin, omaan tulevaisuuteemme ja myös tuleville sukupolville.

Todellinen rakkaus on konkreettista voimaa, joka ei todellakaan katkea eroon tai kuolemaan.


sunnuntai 6. toukokuuta 2018

"Minna, onko sinulla ADHD?"

ASIAA INTOHIMOSTA JA PÄÄTTÄVÄISYYDESTÄ



Vaihdoin uuden tuttavan kanssa ajatuksia työlounaalla. Keskustelu oli mielenkiintoista ja jopa henkevää. Kerroin hänelle suurpiirteisesti muutamasta työprojektistani, jotka ovat nyt päällä ja joita puran yksi kerrallaan ja välillä vähän lomittain. Hän kysyi, onko minulla ADHD, kun minulla on niin monta palloa ilmassa.

Mielestäni kysymys oli rehti ja vilpitön ja siksi hurmaava. Ymmärrän hyvin sen, että paljon ja erilaisia juttuja tekevästä ihmisestä voi tulla ADHD mieleen.

Sitten hän jatkoi linjaansa kysymällä, onko minun vaikea keskittyä.

Sanoin, että minun on todella helppo keskittyä kaikkeen, mikä on minulle OIKEASTI mielekästä ja tärkeää. En ole ihminen, joka innostuu, mutta ei saa mitään aikaiseksi. Jos työjuttu on päällä isona projektina tai yksittäisten asiakkaiden kanssa, keskittymiseni on yleensä 90–100 % luokkaa. Pystyn sulkemaan yksityiselämän tilanteet tai vaikkapa hetkittäisen nälän huomiokenttäni ja mieleni ulkopuolelle ja elämään täysin hetkessä.

Moni ihminen innostuu miljoonasta asiasta, mutta ei koskaan saa mitään oikeasti aikaiseksi. On hienoa ja tärkeää innostua, mutta innostumalla ei rakenneta kauheasti mitään konkreettista. Innostuksen lisäksi tarvitaan työhaalarit ja raakaa työntekoa fyysisesti tai henkisesti. Rankkaahan se työnteko välillä on, myönnän.

Minulle fokus on huomioni suunta, joka on kuin leveä energianuoli. Siinä on niin paljon voimaa, että asiat tapahtuvat, jos niiden kuuluu ylipäänsä tapahtua ja jos annan projektille kaikkeni. Lopputulosta en voi hallita muulta osin kuin siltä, teenkö parhaani.

Minulla ei ole ADHD:ta, mutta on hyvä muistaa, että usein ADHD-persoonallisuudet ovat rohkeita, luovia, innostuvia ja omia polkujaan kulkevia. Heiltä voimme oppia paljon.

Minä olen tahdonvoimaani ja päättäväisyyttäni kasvattanut viime vuosina erityisesti jääkiekkoilija-asiakkaitani seuraamalla. Heistä nöyrimmät ovat myös valtavan sitkeitä.

Sain opintojeni osalta leffakäsikirjoituksen ekan version kirjoitettua. 102 sivua englanniksi ja tuskaahan se oli. Mutta minä tein sen. Seuraavina isoina projekteina ovat verkkokurssin tekeminen (juuri teille) ja seuraavan kirjani kirjoittaminen.

Mikä on sinulle seuraava tärkeä projektisi?
Se voi olla myös henkinen – vaikkapa se, että opit paremmin rakastamaan ja arvostamaan itseäsi.